"Nom-nom!"

15 kuukauden ikäisen pojan äitinä elämäni pyörii lähestulkoon kokonaan pirpanan ja ruoan ympärillä. Se, miten nämä kaksi saa yhteen ruokapöydässä ruoka-aikaan on muodostunut mysteeriksi.

Noin kuukausi sitten – ollessani autuaan tietämätön tulevasta – menin kehuskelemaan ystävälleni, miten olenkin onnistunut synnyttämään ja kasvattamaan niin hyvällä ruokahalulla varustetun lapsen. Kaikki minkä sen eteen asetan, katoaa suuhun ilman suurempia vastalauseita. Miinus se osuus, mikä putoaa lattialle. Ja miinus lapsen inhokit, joita ovat alusta asti olleet kesäkurpitsa ja soijasuikale. Tarjoan näitä molempia sinnikkäästi silloin tällöin toivoen edes jommankumman joskus uppoavan.

Koska pienen lapsen vanhemman elämä ei missään tapauksessa saa olla helppoa, on nirsoilu ilmestynyt nyt viimein meidänkin ruokapöytään. Inhokkien lista kasvaa huimaa vauhtia, ja entiset suosikit kuten kikherne ja maissi päätyvät kaaressa lattialle tai muussiksi Tripp Trappin tarjottimelle.

Kun aloittelimme kiinteiden syömistä, tunsin tarvetta kerrata vegaanin ravitsemussuosituksia, jotta varmasti osaisin tarjota lapselleni tarpeeksi monipuolista ravintoa. Aluksi tuijotin ravintoarvoja hieman liiankin tarkasti, jolloin ruoanlaitosta , ja varmaan ruoastakin, katosi maku. Kun perusasiat, kuten riittävä energian, proteiinin, vitamiinien ja rasvahappojen saanti on varmistettu, osaa ruoantekoon suhtautua rennommin.

Pirpana on lähes alusta asti syönyt samaa ruokaa aikuisten kanssa, vähemmän suolaista vain. En koskaan erityisemmin innostunut soseiden keittelystä, joten aloitimme ruokaan tutustumisen omin sormin.

Nyt 15 kuukauden ikäisenä myös lusikka ja haarukka pysyvät kädessä näppärästi, tosin jäävät edelleen kakkoseksi sormille.

Ruoka-ajat ovat muotoutuneet pirpanan uniaikojen ympärille ja onnistuneet säilyttämään paikkansa kaiken kaaoksen keskellä. Koska syömme koko perhe pääasiassa samaa ruokaa, on inspiraatio, tai lähinnä sen puute, tuttu vieras keittiössä. Erityisesti ruoan pitäminen monipuolisena aiheuttaa päänvaivaa harva se päivä.

Pyrin tarjoamaan joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, jotka rakennan jonkun proteiinin ympärille, ja välipaloja muutaman tunnin välein. Pidän jopa listaa siitä, mitä milloinkin syödään. Pyrkimys jää monesti pyrkimykseksi, kun 10 ja puoli kiloa riehaantunutta jälkikasvua roikkuu housunlahkeessa ja estää liikkumisen keittiössä. Ja rehellisyyden nimissä: aina ei vain jaksa! Lempiruoat, kuten manteli-hernepesto, kaurajogurtti tai banaani ja maapähkinävoi ovat kuitenkin aina varma valinta. Jopa pahimpina nirsoilupäivinä.

Vegaanin elämä on joskus haastavaa tässä sekasyöjien rakentamassa maailmassa, ja se voi olla hyvinkin haastavaa, kun vastuulla on pieni vegaanin alku. Vaikka olen ajan kuluessa saanut varmuutta ja uskoa itseeni, en silti voi olla välillä miettimättä, valitsinko sittenkin liian vaikean tien, kun päätin kasvattaa lapseni vegaaniravinnolla.

Ystävien ja sukulaisten suhtautuminen päätökseemme on ollut alusta asti myönteistä, mutta kaikilla ymmärrystä ei valitettavasti riitä. Erityisen hankala tilanne on, jos tämä ymmärtämätön ihminen löytyy lähipiiristä. Hänen mielestään olisi järkevämpää pitäytyä perinteissä kuin olla amerikkalaisen propagandan vietävänä. Sellaista veganismi kuulemma on. Näin välttyisimme varmasti myös ylimääräisiltä neuvolakäynneiltä ja hoitajien epäileviltä katseilta. Poikani ei kärsisi proteiinin puutteesta, sillä miehet, kuten saan jatkuvasti kuulla, eivät kasva ilman maitoa ja kananmunaa. Ainakin sitä kananmunan keltuaista pitäisi kuulemma antaa, jollen halua antaa koko munaa.

Olen liittynyt Facebookissa useisiin vegaaniryhmiin saadakseni vähän käyttökelpoisempia vinkkejä toisilta vegaaneilta. Nyt kun palleroni osaa leikkiä hetken jo yksinkin, ehdin vähän myös lukea, viidestä kymmeneen minuuttia kerrallaan. Päiväunet ja isin leikkihetket ovat myös omaa aikaani, jolloin voin etsiä uusia reseptejä blogeista ja hakea rohkaisevaa tietoa vegaanijärjestöjen sivuilta.

Haluaisin, että lapseni oppii ymmärtämään, mistä ruoka tulee. Ettei liha kasva kylmäaltaassa ja ettei eläin ole ihmisen omistama väline. Että hän oppisi kunnioittamaan kaikkea elämää ja ymmärtäisi, miten omilla valinnoillaan voi vaikuttaa toisten elämään joko negatiivisesti tai positiivisesti.

Ehkä hänen maailmankuvansa ja empatiankykynsä kasvavat vegaanisen elämäntavan myötä. Maailmaan tarvitaan lisää vegaaneja!

Olen onnellinen aina, kun saan pirpanan kokeilemaan jotain uutta ruoka-ainetta tai kun hänen naamansa vääntyy mutrun sijasta yllättävään hymyyn ja sieltä kuuluu "nom-nom". En ole mikään hyvä ruoanlaittaja, mutta aina on kiva nähdä, että toiselle kelpaa.

Muita aloittelevia vegaanivanhempia neuvoisin ottamaan rennosti ja luottamaan itseensä. Jos stressaa liikaa, eivät ruokailut ole kivoja tapahtumia myöskään lapselle. Neuvolan henkilökunta ei välttämättä ole perehtynyt kasvissyöntiin, ja kaikkea siellä kuultua ei kannata ottaa tosissaan. Kannattaa käyttää omaa järkeään. Lapsen normaali kasvu ja kehitys ovat merkkejä hyvinvoinnista. Meidänkin poika kasvaa hienosti ilman keltuaista. Lapsille on olemassa erilaisia vegaanisia vitamiineja täydentämään ruokavaliota. Halutessaan voi aina käydä ravitsemusterapeutilla tai mittauttamassa veriarvoja, mikäli jokin epäilyttää.

Annukan lukuvinkit

• Sandra Hood: Feeding Your Vegan Infant with Confidence: a Practical Guide from Pre-conception Through to Pre-school. Vegan Society, 2005.

• Tuija Ruuska: Aurinkomaa - Koko perheen kasviskeittokirja. Moreeni, 2010.

• Debra Wasserman: Simply Vegan - Quick Vegetarian meals. The Vegeterian Resource Group, 2012.