Tuotantoeläinten taivaassa haaveillaan suuresta laidunmaasta ja adoptioista

Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä Somerolla asustaa tänä kesänä puolensataa eläintä. Seitsemän hengen kukkolauma on asettunut taloksi, kanat ovat saaneet uudet orret ja villisika Osku uuden mutalammikon. Vanha laidunmaa on käymässä pieneksi neljälle hevoselle ja kahdelletoista sorkkaeläimelle ja uuden laidunmaan hankkimiseksi on menossa keräys. Tuulispään perustaja Piia Anttonen toivoo, että myös eläinten adoptiotoiminta kasvaisi entisestään. Ensimmäisen eläimen saapumisesta on vierähtänyt jo viisi vuotta.

Hevosesta se lähti. Sen nimi oli Kassu ja se oli vanha, monessa kodissa kiertänyt lämminverinen ruuna. Piia Anttonen oli etsimässä kaveria hevoselleen Jimille ja kiersi katsomassa ylläpitoon tarjottavia yksilöitä. Raihnainen Kassu ei kiinnostanut, vaan Piia iski silmänsä kauniiseen valkoiseen puoliveriseen hevoseen, joka kuitenkin meni muualle. Vasta jälkeenpäin hän havahtui tilanteeseen.

– Heräsin siihen, että voi vitsi minä olen tyhmä. Minunhan olisi pitänyt ottaa juuri se hevonen, jota kukaan ei halua. Olin tosi vihainen itselleni ja surullinen. Kaikkihan haluavat vain niitä hienoja hevosia, eikä ole paikkaa sellaisille ei-niin-kauniille ja huonommin koulutetuille.

Se oli käännekohta, jolloin Piia ymmärsi, minkälaisia eläimiä hän jatkossa tahtoisi ottaa.

Vuodesta 2012 hän on määrätietoisesti omistautunut ei-toivottujen eläinten auttamiselle Suomen ensimmäisessä tuotantoeläimille tarkoitetussa turvakodissa. Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä hylkiöt saavat huolenpitoa ja rakkautta kunnes vanhuus tai sairaus katkaisee niiden elontien.

Tanssijasta tuli turvakodin pyörittäjä

Piia Anttonen oli se lapsi, joka ei koskaan saanut omaa pörröistä lemmikkieläintä, koska perheessä oli allergioita. Päälle kolmekymppiseksi hän ei kertaakaan ollut jakanut asuntoaan kämppiksen kanssa eikä hän ollut ikinä unelmoinut eläinten turvakodista.

Tänään hän pyörittää Eläinsuojelukeskus Tuulispäätä omalla tilallaan Somerolla. Karvaisia ja siivekkäitä vakioasukkeja on jo kymmeniä, tilapäisesti majoittuvia vapaaehtoistyöntekijöitä melkein saman verran.

– Lapsena olisin halunnut koiran ja hevosen ja kaikkea mahdollista. Myöhemmin haaveilin maalla asumisesta ja itseni työllistämisestä eläinten parissa. Silloin ajattelin kuitenkin vielä, että eläimet olisivat ostettuja, vaikka saisivat elää elämänsä loppuun saakka luonani.

Ennen eläimille omistautumistaan, Piia ehti luoda uraa tanssijana. Hän opiskeli balettia, jazz- ja nykytanssia ja opetti myöhemmin show- ja street-tanssia. Tanssin merkeissä hurahti kymmenen vuotta.

Tanssiuran päätyttyä Piia lähti matkustelemaan ja reissaamisen myötä heräsi uusia ajatuksia. Eläinten oikeudet, joita hän oli hiukan pohtinut jo teini-iässä, alkoivat uudestaan kiinnostaa, ja yksi asia johti toiseen.

– Eläinsuojelukeskuksen kautta olen onnistunut toteuttamaan tosi monta sellaista ajatusta, mitä minulla on ollut.

Tuulispään toiminta keskittyy tuotantoeläimiin. Osa tilan asukkaista on seniorieläimiä, jotka tulevat sinne vanhainkotiin. Osa taas hylättyjä, huostaan otettuja tai tehotuotannosta pelastettuja eläimiä, joille keskus tarjoaa turvakodin. Eläimen tullessa Tuulispäähän raha ei liiku ihmisten kesken suuntaan tai toiseen. Asukkaiden joukosta löytyy hevosia, lampaita, lehmiä, kanoja, possuja, sorsia ja vuohia.

Tuulispäässä on myös lemmikkieläimiksi laskettavia asukkaita: kissoja, koiria, marsuja ja kaneja. Linjana on kuitenkin, ettei eläinsuojelukeskukseen oteta lemmikkejä, jotka ovat karanneet tai jotka omistaja on hylännyt. Niille on olemassa omat löytöeläintalonsa.

Haasteellisimpiin eläimiin kuuluu Otto-niminen sinikettu eli naali, joka on muuttanut Tuulispäähän noin vuosi sitten. Tuulispään kotisivulla kerrotaan, että Otto on todennäköisesti karannut alun perin turkistarhalta, mihin viittaavat vääntyneet jalat sekä ihmisen sietäminen lähietäisyydellä.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Idea turvakodin perustamisesta ei syntynyt hetkessä, vaan se hahmottui Piian mielessä useamman oivalluksen kautta. Muutto maaseudulle vuonna 2006 oli ensimmäinen askel. Omien tilojen olemassaolo toi sellaista vapautta, mitä turvakotitoiminta vaati.

Eläinsuojelukeskus ei vielä tässä vaiheessa ollut suunnitteilla. Tärkeä syy maalle muutolle oli Piian haave omasta hevosesta. Se toteutui kuuden vuoden viiveellä, mutta sen jälkeen alkoi tapahtua ja nopeasti.

– Ensimmäinen hevoseni Jimi tarvitsi suojaa ja sen vuoksi täällä alettiin rakentamaan eläimille sopivia tiloja.

Ripeässä tahdissa talliin nousi karsinoita ja pihat aidattiin. Vanhemmista ja muista sukulaisista oli korvaamatonta apua. Perheen kanssa rakennettiin ensimmäiset aitaukset ja tilat.

Kuin varkain eläimiä alkoi ilmestyä Piian elämään ja kotipiiriin. Hevosten seuraksi tuli epätoivoisista oloista pelastettuja rescuekoiria ja vuohia, kanojakin oli muutamia.

Piia innostui etsimään eläinoikeushenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voisi käynnistää toimintaa Somerolla. Hän osallistui naisten toimintaryhmään, Forssan ompelukerhoon, jonka kautta kerättiin rahaa muun muassa löytöeläintalolle.

Ompelukerholaiset olivat mukavia, mutta Piia kaipasi vielä jotain omanlaisempaa aktiviteettiä. Nettiä surffaillessaan hän törmäsi kanadalaiseen eläinten turvakotiin, Snootersiin.

– En tiennyt, että sellaisia oli olemassakaan. Se oli pieni ja helposti lähestyttävissä. Heillä oli vierailutoimintaa, pikkuinen nettikauppa ja eläimiä, joiden tarinat puhuivat muidenkin tuotantoeläinten puolesta. Tuli sellainen olo, että tämähän on melkein kuin minun paikkani.

Uudesta tiedosta innostuneena Piia lähti kehittämään toimintaa entistä suunnitelmallisemmin. Jo samana iltana, joulukuun ensimmäisenä 2012, hän perusti Rescue-koti Tuulispään, joka seuraavana vuonna yhdistyksen perustamiskokouksessa vaihtoi nimensä Eläinsuojelukeskus Tuulispääksi kattamaan laajempaa toimintaa.

Naapurisopu säilyi

Tällä hetkellä Piia ei voisi ajatella toisenlaista elämää.

– Koen, että tämä on minun elämäntehtäväni, se miksi olen olemassa. Tämän paikan kautta voin toivottavasti valistaa mahdollisimman paljon ihmisiä ja tuoda eläinten sanomaa julki.

Ennen kuin Piia käynnisti eläinsuojelukeskustoiminnan, hän kutsui naapurit kahville ja kuulosteli heidän mielipiteitään. Suurin osa heistä oli kannustavia. Sikatilalliset ainoina pysyivät hiljaa.

– He varmaan kokivat, ettei heillä ollut hirveästi mahdollisuuksia vaikuttaa siihen mitä omissa tiloissani teen.

Vaikka asioista ollaan eri mieltä, on naapurisopu silti säilynyt. Apua on saatu monissa erilaisissa rakennustöissä, esimerkiksi tallin karsinoiden kanssa sekä kaikenlaisissa talkootöissä pihan aurauksesta putkitöihin.

– Rakennustöistä on maksettu, mutta naapuri on tehnyt paljon myös ilmaiseksi, ollut sellainen auttava käsi.

Hyviin väleihin vaikuttaa se, että Piia ennätti asua paikkakunnalla monta vuotta ennen kuin päätti perustaa eläinsuojelukeskuksen. Naapurit olivat jo ehtineet tutustua häneen. Jos hän olisi muuttanut Somerolle valtavan rescue-eläinlauman kanssa, vastaanotto olisi saattanut olla toisenlainen. Ihania yllätyksiä on ollut muun muassa vastaleivottu ruisleipä ovenkahvassa.

Aluksi Piia vastasi yksin Tuulispään toiminnan rahoittamisesta. Ilmaista se ei ollut, mutta asiaa helpotti se, että hän omisti paikan. Rakennukset olivat hyväkuntoisia ja helposti muokattavissa eläimille sopiviksi.

Varhaisessa vaiheessa perustettiin myös yhdistys, joka mahdollisti pankkitilin avaamisen ja lahjoituksien vastaanottamisen, vaikka rahankeräyslupaa ei vielä ollut.

– Jo alkuvaiheessa ihmiset alkoivat kysellä, voiko toimintaa tukea lahjoituksilla. Myöhemmin jäsenkampanjan myötä alkoi tulla rahaa ja lopulta meille myönnettiin myös rahankeräyslupa.

Kahdessa vuodessa yhdistys saatiin pyörimään niin hyvin, että se kattoi eläinten kulut. Osa-aikainen palkkaus mahdollistui Animalian tekemän ison lahjoituksen kautta ja se merkitsi suurta muutosta parempaan, vaikka Piia joutuikin palaamaan sen jälkeen vielä kokopäivätöihin.

Uusi eläinsuhde johti veganismiin

Samaan aikaan kun ajatus eläinten turvakodista kypsyi, Piia kävi läpi metamorfoosin pitkän linjan tapakasvissyöjästä tiedostavaksi vegaaniksi. Tuulispään alkuvaiheet ja vegaaniksi ryhtyminen nivoutuvat tiiviisti yhteen.

Piia alkoi kyseenalaistaa omaa eläinsuhdettaan ja pohdiskeli suhtautumistaan eläimiin. Matka kohtia vegaaniutta alkoi hänen paluustaan punk-musiikkiin, jota hän oli kuunnellut paljon teini-ikäisenä 1990-luvun puolivälissä. Punk-piireissä veganismi oli tietynlainen normi ja joka paikassa tarjottiin vegaaniruokaa.

– Aloin etsiä materiaalia netistä ja löysin paljon uutta tietoa. Muistan monta Oikeutta eläimille -järjestön postausta, jotka jäivät mietityttämään. Aluksi loukkaannuin niistä, mutta sitten tajusin, että voi vitsi tuohan pitää paikkaansa.

Eniten Piiaa järkytti oma tietämättömyys ja se, ettei kukaan aikaisemmin ollut kertonut vaikkapa siitä, että vasikat viedään äideiltään lähes heti syntymänsä jälkeen.

Piia alkoi etsiä vegaanisia tuotteita kaupoista. Ensin hän kokeili veganismia hiljalleen, sen enempää siitä kenellekään kertomatta, mutta pikku hiljaa siitä kypsyi uusi elämäntapa. Hän ilmoitti vanhemmilleen ja muille, että nyt kananmunat ja maitotuotteetkin saavat jäädä.

– Omatuntoni ei enää antaisi periksi sille, että käyttäisin eläinkunnan tuotteita. En kestä epäoikeudenmukaisuutta. Vegaanina voi minimoida eläimiin kohdistuvan epäreiluuden. Piia suosittelee veganismia myös aivan tavallisille ihmisille, jotka pohtivat, mitä voisivat tehdä eläinten eteen.

– Ei aktiivisesti tarvitse tehdä muuta kuin valita tuotteet hieman eri tavalla kaupassa. Se on helppo tapa auttaa eläimiä.

Kyseenalaistaminen ei rajoitu pelkästään eläinoikeuksiin, vaan Piia pohtii muitakin valintojaan ja pyrkii kuluttamaan mahdollisimman eettisesti. Parhaansa mukaan hän suosii luomua ja reilun kaupan tuotteita, käytettyä ja kierrätettyä.

Kokemus hevosista auttoi isojen eläinten käsittelyssä

Tanssijataustaisella Piialla ei ole virallista koulutusta eläinten hoidosta. Aikoinaan suoritetusta yrittäjän ammattitutkinnosta on kuitenkin ollut hyötyä, samoin käytännön työstä eläinten parissa.

– Nuorena olin heppatyttö ja pyörin kaiken vapaa-ajan tallilla. Vanhempana olin siellä myös töissä.

Hevostietoudesta oli selkeästi apua Tuulispään luomisessa. Kaikki materiaalit, mitkä liittyivät hevosenpitoon, olivat tuttuja ja niitä oli helppo soveltaa muillekin eläimille sopiviksi. Piia tiesi esimerkiksi valmiiksi, mistä hankkia kuivikkeita, mitkä kuivikkeet ovat hyviä ja minkälaista heinää tarvitaan.

Hevosista puhuttaessa ei voi välttää kysymystä ratsastuksesta ­– asia, josta aina välillä keskustellaan vegaanien keskuudessa. Monet ovat sitä mieltä, että ratsastus ei ole yhteen sovitettavissa vegaanisen elämäntavan kanssa, koska eläinten omistaminen nähdään aatteen vastaisena ja eläimen selkään meneminen koetaan alistavana tekona.

Asia ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoinen. Monen suomalaisessa tallissa seisovan hevosen kohtalona on liian vähäinen liikunta, eivätkä pienet kävelylenkit tyydytä suuren eläimen liikunnan tarvetta. Tuulispään hevoset ovat pihatossa, jossa ne kulkevat vapaina, mutta paremman kunnon ylläpitämiseksi niitä liikutetaan muillakin tavoin.

Ratsastustaustastaan johtuen Piia on joutunut prosessoimaan tätä kysymystä perinpohjaisesti.

– Vähemmän ja vähemmän haluaisin mennä hevosen selkään. Pidän kuitenkin ratsastamista pienempänä pahana kuin sitä, ettei hevonen saisi liikuntaa. Kuolaimia tai raippaa en käyttäisi ikinä.

Mieluummin Piia hoitaa kuitenkin liikuttamisen taluttamalla. Tuulispään nettisivuilla ei esitellä kuvia ihmisistä hevosen selässä, vaan pyritään näyttämään, mitä kaikkea muuta hevosen kanssa voi tehdä.

Tulevaisuudessa Piia toivoisi eläinsuojelukeskuksella olevan niin paljon maata, että omaehtoinen liikunta olisi hevosille riittävää.

– Puhutaan kymmenistä hehtaareista. Harvalla hevosella on sellaisia tiloja vuoden ympäri. Tärkeintähän on se, että eläintä ohjaillaan ruuan, veden ja suojan avulla niin, että ne sijoitetaan mahdollisimman kauas toisistaan eri puolille aitausta. Jos on isot tilat, tulee helposti käveltyä kilometrejä.

Piia kertoo lukemastaan artikkelista, jossa verrattiin tallissa seisovan hevosen ja pihattohevosen liikunnan määrää.

– Pelkästään yön aikana pihattohevoset kävelivät viisi kilometriä. Totta kai hevoset voivat vaeltaa vaikka neljäkymmentä kilometriä päivässä, mutta ne eivät tee sitä, jos niiden ei ole pakko. Minun mielestäni hyvä tavoite olisi joku kymmenen kilometriä päivässä, varsinkin näille Tuulispään hevosille, jotka ovat jo iäkkäämpiä.

Tuulispäässä onkin parhaillaan menossa keräys keräys uuden laidunmaan hankkimiseksi. Elokuussa tuli 30 000 euroa täyteen, ja 45 000 euron tavoitteeseen olisi tarkoitus päästä lokakuuhun mennessä.

Koon lisäksi myös laitumen laatu vaikuttaa liikunnan määrään. Piia on kuitenkin luottavainen sen suhteen, että jos käytössä on tarpeeksi isot tilat, omaehtoinen liikunta riittää Tuulispään hevosvanhuksille.

– Virikemielessä lähtisin toki mielelläni hevosia kävelyttämään, mutta ei tarvitsisi olla huolissaan siitä, liikkuvatko ne tarpeeksi.

Sorkkien kopinaa...

Jokaisella Tuulispään asukkaalla on oma kiinnostava tarinansa. Yksi keskuksen tunnetuimmista ja suosituimmista asukkaista lienee villisikakarju Osku, jonka pelastustarina oli lööppimateriaalia keväällä 2013.

Osku oli osana kuuden seitsemän hengen villisikalaumaa, joka oli ruokaa etsiessään eksynyt ihmisten piha-alueille Janakkalassa. Poliisi ja valvontaeläinlääkäri antoivat villisioille tappotuomion. Sikoja syytettiin muun muassa mellastamisesta, pihojen sotkemisesta ja lasten pelottelusta.

Tuulispää tarjosi laumalle turvapaikkaa, mutta taistelu viranomaisia ja metsästäjiä vastaan vei sen verran aikaa, että neljä villisikaa ehdittiin ampua ja lauma hajaantui, ennen kuin pelastusoperaatio saatiin käyntiin. Pelastajat eivät kuitenkaan luovuttaneet, ja lopulta Tuulispäähän tuotiin arviolta puolivuotinen Osku-porsas.

– Tämä paikka on olemassa juuri Oskun kaltaisia eläimiä varten. Minkään muun eläimen eteen ei ole jouduttu näkemään niin paljon vaivaa. Prosessi oli tosi työläs ja oli voitto, että Osku saatiin tänne.

Orvosta villisiasta onkin muodostunut symboli Tuulispäälle. Oskun tarina toimii osoituksena siitä, että viranomaisia vastaan taistellessakin voi päästä haluttuun lopputulokseen.

Tänä päivänä yli satakiloinen karju on paikan vetonaula. Ruualle perso possu tunnistaa oman nimensä ja tulee kutsuttaessa luokse. Osku nauttii erityisen paljon rapsutuksista, joita vapaaehtoiset ja vierailijat mielellään sille tarjoavat. Niin kiltti kaveri kuin se onkin, on kuitenkin syytä muistaa, että kyseessä on villisika. Oskun vetäessä hepuleita, kannattaa suosiolla siirtyä sivuun, jottei jää riehakkaan karjun jalkoihin.

Energisellä nuorella uroksella on myös tapana juoksuttaa muita eläimiä.

– Kun näkee, että lampaat juoksevat jossain, tietää, että Osku on liikekannalla ja sitten lähtevät kaikki muutkin eläimet juoksemaan. Se on sellainen personal trainer muille.

Keväällä 2014 Osku sai sikailuseuraa, kun minipossu Sulo liittyi Tuulispään jengiin. Alkukahnausten jälkeen karjuista tuli kaverukset, jotka jopa nukkuvat yhdessä. Kummatkin ovat varsin filmaattisia ja niiden naamoja on hyödynnetty eläinsuojelukeskuksen kampanjakuvissa. Ne sopivat hyvin staroiksi ulkomaisten turvakotien mallin mukaan tehtyihin minifilmeihin.

– Jenkeissä tehtiin video kalkkunoiden kiitospäiväateriasta, ja siitä tuli idea possujen jouluateriaan.

Ajatus juhla-aterian takana oli kääntää perinteinen asetelma toisin päin ja tehdä elävistä possuista joulun päätähdet. Laitettiin pöytä koreaksi ja aseteltiin tarjottimille kaikenlaisia herkkuja: hedelmiä, vihanneksia ja vehnägluteenista valmistettua seitankinkkua.

Piia selosti paikalle kutsutuille ihmisvieraille, miksi possuille järjestetään oma juhla ja että seitan toimii hyvänä kinkunkorvikkeena myös ihmisten joulupöydässä.

– Sitten haettiin nämä sankarit aitaukseen ja ohjattiin ne pöydän luo.

Minipossu ei kuitenkaan ihan ymmärtänyt miten kunniavieraan kuuluisi käyttäytyä.

– Sulo otti heti alkuvaiheessa melonin ja lähti sen kanssa juoksemaan pois ja meni mökkiin syömään sitä yksinään.

Kun meloni oli syöty, se palasi hakemaan lisää murkinaa odottavan juhlavierasjoukon riemuksi.

Jouluateria tarjosi sekä possuille että yleisölle monta hauskaa hetkeä, jotka myös tallennettiin nauhalle. Tämä oli vähintään yhtä tärkeää kuin juhla-aterian järjestäminen, sillä se antoi mahdollisuuden näyttää ihmisille vaihtoehtoisen tulkinnan ajatukselle, että possu kuuluu joulupöytään.

– Tämän tapaiset hyväntuuliset videokampanjat tulevat suomalaisille uutena asiana, ja pieniä klippejä on helppoa jakaa sosiaalisessa mediassa.

Loppuvuodesta 2015 possulaumaan liittyi emakkokaksikko Siiri ja Saara, jotka muuttivat Tuulispäähän ELMA-messuilta. Toisin kuin villinä syntynyt Osku ja lemmikiksi kasvatettu Sulo, emakot syntyivät niin sanotuiksi lihasioiksi.

Ilman Tuulispäätä heidän kohtalokseen olisi koitunut tuottaa lihoiksi kasvatettavia porsaita kymmenen kuukauden iästä noin kaksivuotiaaksi, jonka jälkeen heidätkin olisi teurastettu. Vaihtoehtoinen kohtalo Siirillä ja Saaralla olisi kasvaa puolivuotiaiksi, jonka jälkeen ne olisi teurastettu 100 kilon painoisina.

Älykkäät ja touhukkaat possut ovat mainioita persoonia. Saara on Siiriä hieman rohkeampi ja uteliaampi. Kuten pojat, tytötkin nauttivat ruuasta, leikkimisestä ja masurapsutuksia. Siskoksissa on paljon samaa näköä, mutta heidät erottaa muun muassa siitä, että Siirin saparo kääntyy oikealle ja Saaran vasemmalle.

… ja siipien havinaa

Osku on siitä harvinainen turvakotiasukki, että se on saanut elää vapaudessa ennen eläinsuojelukeskukseen tuloa. Useimmat muista eläimistä ovat viettäneet koko elämänsä vankeudessa, osa niistä hyvin virikkeettömissä ja ankeissa olosuhteissa. Tuulispään asukkaiden joukosta löytyy muun muassa entisiä häkkikanalan kanoja, joilla oli edellisessä asuinsijassaan tilaa yhden A4-paperiarkin verran yhtä eläintä kohden.

Kun munantuotanto heikkeni ja kanojen tuotannollinen arvo laski, kanala möi lintuja eteenpäin. Kesäkanoiksi menossa olleet kanat päätyivät mutkan kautta eläinsuojelukeskukseen.

– Alkuun ne olivat hirveän arkoja ja kurjassa kunnossa. Ne pelkäsivät jopa puhetta ja niillä oli niin surkastuneet siipilihakset, etteivät ne päässet hyppäämään edes matalimpien tasojen päälle.

Muutamassa kuukaudessa kanat muuttuivat täysin. Pikku hiljaa pelko laantui ja linnut oppivat luottamaan ihmisiin. Pian ne alkoivat kuopsutella, kylpeä ja hyppäämään orrelle. Tällä hetkellä kanat tepastelevat rohkeasti ympäri pihamaata.

– Kyllä ne vaistot ovat herkässä ja palautuvat nopeasti, kun siihen antaa mahdollisuuden.

Keväällä 2014 Tuulispäähän muutti seitsemän uutta kotkottajaa. Häkkikanalasta tulleet kanat olivat tullessaan nimettömiä, ja niitä varten järjestettiin nimikilpailu. Voittajaksi valittiin sarja nimiä, jotka kuvastavat luonnonilmiöitä, joita häkkikanalaan jäävät lajitoverit eivät koskaan pääse kokemaan: Pisara, Sade, Usva, Kaste, Tuuli, Pilvi ja Lumi.

– Oli heti selvää, että tämä ehdotus oli voittaja. Se on kannanotto kaikkien niiden kanojen muistoksi, jotka joutuvat jatkamaan vankeudessa.

Osa entisistä häkkikanalakanoista on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Useamman kohtaloksi koitui krooninen munanjohtimen tulehdus, joka on yleinen vaiva vanhemmilla munijakanoilla.

Sen sijaan kukoista suuri osa on munantuotannon ylijäämää. Uusimpia tulokkaita Tuulispäässä on seitsemän hengen kukkolauma. Poikamieslaumassa pidetyt kukot kykenevät elämään sopuisasti kun ei tarvitse tapella kanoista.

Nautakolmikko portilla vastassa

Vuodesta 2014 Tuulispäässä on kuulunut muiden äänten lisäksi ammuntaa. Muutaman kuukauden sisällä eläinlaumaan liittyi kolme lehmää.

Härkävasikat Nunnu ja Late olisivat joutuneet teuraaksi sukupuolensa perusteella. Jotta maidontuotanto pysyisi jatkuvana, lehmien täytyy poikia säännöllisin väliajoin. Syntyvistä urospuolisista vasikoista muille kuin siitossonneille ei kuitenkaan ole sijaa maidontuotannossa. Ilman Tuulispäätä vasikoiden seuraava osoite olisi ollut teurastamo.

Nuori Jennifer-lehmä sai puolestaan kuolemantuomion, koska oli liian pienikokoinen siemennettäväksi tai maidontuotantoon. Jenniferin kohdalla pienikokoisuus koitui kuitenkin loppupelissä lehmän onneksi, koska se pääsi Tuulispäähän. Jos se olisi ollut isompi, kohtalona olisi ollut lyhyt, keskimäärin viiden vuoden mittainen elämä maitotilalla. Ilman ihmisen puuttumista lehmä saattaa elää jopa parikymmentä vuotta.

Piia kertoo, että mitä enemmän hän viettää aikaa lehmien kanssa, sitä pahemmalta niiden kohtelu yhteiskunnassamme tuntuu.

– Tuotantotiloilla suuri osa suomalaisista lehmistä elää edelleen parressa. Jos vertaa Tuulispään lehmiin, niin tuntuu käsittämättömältä ajatella, mitä kaikkea niiltä viedään. Niistä luodaan se kuva, että ne ovat tyytyväisiä, kun ne vaan makaavat, seisovat ja syövät. Minäkin olen ollut siinä uskossa, että lehmät ovat jotenkin erityisen rauhallisia ja tykkäävät olla paikallaan. Kaikkea muuta! Ne ovat niin aktiivisia ja niin kiinnostuneita kaikesta ja ne liikkuvat paljon, jopa enemmän kuin hevoset.

Tuulispään pieni nautalauma jaksaa ihastuttaa kävijöitä. Kolmikko on usein portilla vastassa tervehtimässä vieraita uteliain katsein ja lämpimin lehmänsuukoin.

– Ne ovat tosi sosiaalisia ja haluavat osallistua kaikkeen. Ne tykkäävät kyhnätä toistensa kyljessä ja pestä toisiaan, olla lähekkäin.

Sellaista ei parsinavetassa pysty tekemään. Vaikka vierustoverit ovat lähellä, liikkuminen on hyvin rajoitettua. Pihatoissakaan ei pysty ottamaan juoksuaskeleita tai makaamaan kylki kyljessä.

– On se navetta minkälainen tahansa, niin siellä on tosi vaikeata toteuttaa niitä tarpeita mitkä ovat luonnollisia lehmälle.

Nunnusta on olemassa sydäntä särkevä video, jossa puolivuotiaana emästään erotettu mulli itkee äiti-ikäväänsä. Late ei puolestaan koskaan saanut maitoa emältään.

– Kun se tuli tänne, se ei hakenut edes Jenniferin utareille takajalkojen väliin kokeilemaan tulisiko sieltä maitoa. Se etsi maitoa, mutta ei tiennyt mistä etsiä, koska se ei koskaan ollut juonut emältään.

Jenniferin tulo auttoi Nunnua, ja lajitovereiden seura lievensi Laten eroahdistusta. Lehmät saavat turvaa toisistaan ja niitä voi nähdä päivittäin laukkaamassa pitkin pihamaata tutkailemassa maailmaa yhdessä.

Elämää henkien keskellä

Verrattuna tuotantotilojen eläimiin Tuulispään asukkaat saavat paljon liikuntaa. Liikunnan ja ulkoilun rajoittaminen on tehotuotannossa yleinen ilmiö eläinlajista riippumatta.

– Lampaat ja vuohet viettävät tuotantotiloilla koko talven sisällä. Kun katson näitä itsekseen vaeltavia lampaita, tuntuu kurjalta ajatella niiden lajitovereiden kohtaloa. Tiedetään miten tärkeää liikunta on ja miten vähäiseksi se tuotantoeläimillä jää. Pelkästään lihasten hyvinvointi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti eläinten hyvinvointiin.

Tuulispäässä vapaina kulkevat eläimet saavat kokea ympäristönsä kaikki hajut ja säävaihtelut, seurata luontoa.

– Ne voivat välillä pelästyä puusta tippuvaa oksaa tai kaatuvaa haravaa, mutta sekin tuo niille enemmän virikettä kuin tyhjien betoniseinien tuijottelu.

Tuulispäähän tarjotaan paljon hevosia, mutta resurssien rajallisuuden vuoksi ja hevosten oman viihtyvyyden takia laumaa ei voi kasvattaa kovin suureksi. Eräs Piialle läheisimmistä hevosista on lempeäsilmäinen, tummanruskea Kassu. Kyseessä on eri hevonen kuin se, joka havahdutti Piian pohtimaan valintojaan, mutta se edustaa muitakin kassuja, joita Suomi on pullollaan. Taustalla on tavanomainen tarina ravihevosesta, joka ei juossut tarpeeksi rahaa.

Kassu oli menossa teuraaksi, ottajia ikääntyneelle hevoselle ei enää ollut. Se oli vaihtanut omistajaa monen monta kertaa ennen kuin pääsi loppuelämän eläkekotiin Somerolle.

– Papereista näkyy, kuinka monella omistajalla se on ollut, ja niidenkin aikana se on voinut olla monella eri tallilla. Paikanvaihto ja oman paikan löytäminen uudessa laumassa on hevoselle stressaavaa.

Kassu on vanha, mutta terve ja hyvinvoiva. Ilman Tuulispäätä sitä ei kuitenkaan enää olisi.

Piia kertoo välillä pohtineensa, että hän elää ikään kuin henkien tai kummitusten keskellä.

– Yli puolet eläimistä olisi aivan varmasti kuolleita, jos ne eivät olisi täällä. Muistan sen erityisen elävästi Kassun kohdalla.

Tuulispään aikana Piian eläinkäsitys on kehittynyt ja muuttunut. Monessa kohtaa hän on huomannut miten lähellä ihminen on muita eläimiä, miten samalla tavalla asioihin reagoidaan.

– Esimerkiksi kun pimeänä talvi-iltana taluttaa hevosen talliin ja valo sattuu silmiin ja me samaan aikaan siristellään silmiämme, koska on niin kirkasta, ja hidastetaan askelta, kun ei näe kunnolla. Tai kuljetaan jossain eläimen kanssa ja pelästytään molemmat samaan aikaan.

Tällaiset kokemukset ovat herättäneet voimakkaita ykseyden tunteita.

Vastuu lemmikkieläimestä on vanhemmalla

Ehkä kaikista eläimistä rakkaimpana Piia pitää kiinanharjakoiraa Mikiä, jonka hän otti pentuna vuonna 2006. Se on ensimmäinen itse hankittu lemmikkieläin.

– Miki on ollut matkassa mukana ja nähnyt kaiken, koko tämän täällä asumisen. Silloin aikoinaan ihastuin harjakoiran erikoiseen ulkonäköön, mutta vaikka se ei ole rodunjalostuksen uhri siitä kaikkein pahimmista päästä, jo Suomen sääolosuhteet ovat erittäin epäsuotuisat tuollaiselle karvattomalle koirarodulle.

Enää Piia ei hankkisi rotukoiraa eikä suosittelisi sellaisen ottamista muillekaan. Näin aikuisiässä hän on myös tyytyväinen lemmikittömään lapsuuteensa.

– On tyhmää tuottaa eläimiä, kun löytyy niin paljon kodittomia. Jossain vaiheessa minulla oli pari kilpikonnaa, mutta teini-iässä into lopahti ja ne siirtyivät uusille omistajille.

Tämä on jäänyt mieleen huonona lapsuusmuistona. Nykyään Piia haluaa korostaa kaikille vanhemmille, jotka tuovat lapsiaan Tuulispäähän silittelemään eläimiä, että ei kannata hankkia lemmikkiä, jollei itse ole kiinnostunut siitä ja valmis hoitamaan sitä, jos lapsi ei sitten jaksakaan. Vastuu eläimestä on aina vanhemmalla.

Tuulispäässä tehdään työtä aamusta iltaan

Päivät Tuulispäässä ovat pitkiä. Hommia paiskotaan kellon ympäri aamuyhdeksästä helposti iltakymmeneenkin saakka. Tehtäviin kuuluu muun muassa eläinten ruokkiminen, niiden liikkumisesta huolehtiminen, hoitaminen ja tilojen siistiminen.

– Siivotaan karsinat ja tarhat sekä ruokitaan eläimet. Kaikkien lajien läpikäymiseen menee tosi paljon aikaa. Pyritään antamaan liikuntaa ja virikkeitä niin hyvin kuin pystytään.

Päiväohjelma vaihtelee hieman vuodenaikojen ja Piian menojen mukaan.

– Aamulla lähdetään aamupalan jälkeen talliin antamaan aamuruuat. Sitten aloitetaan siivoukset, joissa yleensä menee sellainen puoli päivää. Sen jälkeen syödään ja sitten alkaa ruokkimisrumba, joka menee kolmeen neljään saakka. Monesti joudun kulkemaan jossain asioilla ostamassa rehuja tai rakennustarvikkeita tai jotain. Sillä aikaa vapaaehtoiset tekevät sen verran kuin osaavat ja illalla hoidetaan sitten loppuhommat.

Eläinten parissa tehtävän työskentelyn lisäksi on usein vielä käynnissä jokin rakennusprojekti.

– Koen, että tätä rakennettavaa on hirveästi. Homma on niin alussa vielä, koko ajan pitää rakentaa.

Työmäärä ja tehtävät määräytyvät sen mukaan, miten paljon ihmisiä on paikalla. Heinäkatosten saapuminen kevensi työtaakkaa huomattavasti. Heinän vapaa saatavuus on merkinnyt, että eläimet voivat itse käydä napsimassa sitä silloin kuin siltä tuntuu eikä ihmisapulaisten enää tarvitse herätä niin aikaisin aamulla tai valvoa niin myöhään illalla.

Virikkeiden tarjoamiseksi eläimille Piia on myös soittanut nokkahuilua Tuulispään asukkaille. Osku on saanut kuunnella tuutulauluja, muut eläimet muita lurituksia.

– Se oli sellainen päähänpisto, mutta sitä olisi hauska kokeilla joskus niin, että olisi enemmän soittajia. Ei siinä mitään sen ihmeellisempää ajatusta ollut. Lähinnä oli hauska nähdä, miten eläimet reagoivat.

Ainakaan toistaiseksi eläimet eivät ole lähteneet pistämään sorkalla koreasti, vaikka pillin päässä on ollut tanssija.

– Vuohet voivat tulla katsomaan ja kyllä ne vähän kuuntelevat, mutta ei niistä kukaan sillä tavalla huomattavasti innostu, pahastu tai mitään muutakaan. Vähän samalla tavalla käyttäytyvät, kuin jos sinne menisi vain seisoskelemaan. Ne eivät ehkä ole niin musikaalisia.

Eläimille musisointiin ei liity mitään sen kummallisempaa kuin halu testata jotain uutta ja mukavaa.

– Olisi hauska tehdä video ja näyttää, miten eläimille voi tarjota virikkeitä monella tapaa. Lehmille pitäisi joskus kokeilla, niitä ei ole vielä testattu. Ne ovat ainakin tosi uteliaita, siitä voisi tulla hauskaa katsottavaa.

Keskus ei selviäisi ilman vapaaehtoisia

Monikymmenpäisestä eläinlaumasta huolehtiminen vaatii yhdeltä ihmiseltä lähes yliluonnollisia voimia. Vapaaehtoistyöntekijät ovatkin toiminnan kannalta välttämättömyys.

Suurin osa vapaaehtoistyöntekijöistä on löytänyt Tuulispään Facebookin tai kotisivujen kautta ja ottanut itse yhteyttä. Vapaaehtoistyö eläinten parissa on useimmille tuttua entuudestaan.

Vegaaneja on käynyt paljon, mutta joukossa on ollut myös sekasyöjiä. Moni on työskennellyt jossain ulkomaisessa turvakodissa tai maatilalla. Into suomalaisaktiivien keskuudessa on ollut sen verran suurta, ettei tukijoukkoja ainakaan toistaiseksi ole tarvinnut haalia ulkomailta, vaikka jokunen muunmaalainenkin on löytänyt paikan. Eläinsuojelukeskus on muuttanut Someron pienimuotoiseksi eläinoikeuskeskukseksi, johon eläinten auttamisesta kiinnostuneet ihmiset ympäri Suomen matkaavat.

– Yhtäkkiä tänne alkoi tulla paljon hyviä tyyppejä eri puolilta maata ja eri puolilta maailmaa. Aina se jaksaa yllättää, ja siitä voin olla todella kiitollinen, että ihmiset tulevat auttamaan, koska se on se, millä tämä paikka pyörii.

Toiminnan kasvaessa ja kehittyessä hallinnolliset tehtävät ovat lisääntyneet. Vapaaehtoisten apu eläinten hoidossa on täysin korvaamatonta. Kunhan asiasta on sovittu etukäteen, voi kerätä talkooporukan päiväksi tai tulla muutamaksi vuorokaudeksi. Harvalla vapaaehtoistoiminta on jäänyt vain yhteen kertaan.

– Yhä enemmän on vapaaehtoisia, jotka ovat olleet täällä useampaan otteeseen. Se helpottaa, kun ei joka kerta tarvitse opettaa kaikkea alusta ja vanhat voivat näyttää uusille miten homma toimii.

Työ on fyysisesti rankkaa, joten vapaaehtoistoiminta vaatii hyvän peruskunnon. Jos jää pidemmäksi aikaa, tarvitsee lisäksi jonkinlaisia valmiuksia yhteisöelämiseen: työt tehdään yhteisvoimin, samaan huoneeseen majoittuu useampi henkilö ja kaikki käyttävät samoja keittiö- ja pesutiloja.

Paitsi konkreettista apua ja seuraa, vapaaehtoiset ovat tarjonneet monta mukavaa hetkeä. Piia muistelee muutaman talven takaista metsäreissua erään aktiivin kanssa.

– Otettiin hevoset ja parit vuohet mukaan ja lähdettiin metsään valokuvaamaan eläimiä. Siitä kävelystä tuli tosi ihana, kun kaikki eläimet pystyivät olemaan vapaina, ja käveltiin metsässä niiden kanssa.

Toinen hieno muisto liittyy risukasan polttoon kahden aikaan yöllä toisen vapaaehtoisen kanssa, kun piti saada raivattua tilaa uuden parkkipaikan edestä.

– Keskellä yötä valtavan roihun ääressä tuli juteltua paljon kaikennäköistä. Väsytti kauheasti, mutta oli silti ihanaa, että jaettiin se hetki; että yhdessä tehtiin, vaikka toinen olisi voinut mennä nukkumaan.

Ylipäätänsä Piia arvostaa vapaaehtoisten läsnäoloa arjessaan. Töiden tekeminen erilaisten ihmisten kanssa on nykyään itsestään selvä osa hän elämäänsä. Välillä vapaaehtoiset ovat tosi kekseliäitä ja tarjoavat positiivisia yllätyksiä parannusehdotusten tai hauskojen ideoiden muodossa. Piia kannustaa luovaan oma-aloitteisuuteen, mutta myös arkinen aherrus saa häneltä kiitosta.

– Siivous lämmittää mieltä erityisen paljon.

Vapaaehtoistyön ja talkoohommien lisäksi parhaat tavat auttaa ovat liittyä Eläinsuojeluyhdistys Tuulispään jäseneksi, lahjoittaa rahaa, rakennustarvikkeita tai muuta hyödyllistä tavaraa. Kaikki apu otetaan vastaan.

– Kyllä jokaiselle jotain keksitään. Sellaistakin auttamista voi tarjota, mitä voi tehdä kotoa käsin.

Esimerkiksi Tuulispään logon suunnitteli ihminen, jota Piia ei ollut koskaan tavannut. Graafikko otti omatoimisesti yhteyttä ja tarjoutui tekemään sen.

Yhteisöasuminen on vaatinut totuttelua

Eläinsuojelukeskuksen pyörittäminen vie sen verran paljon aikaa ja resursseja, ettei Piia ehdi osallistua muuhun yhteiskunnalliseen aktivismiin. Tuulispään kautta hän on kuitenkin ottanut kantaa muihinkin päivänpolttaviin kysymyksiin.

– Osallistuimme esimerkiksi Tahdon-kampanjaan, samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta, ja pyrimme muutenkin pitämään tasa-arvoisuutta esillä.

Tuulispään filosofiaan kuuluu kaikkien kanssaeläjien kunnioittaminen – riippumatta siitä kulkevatko ne kahdella vai neljällä jalalla ja onko niillä siivet vai sorkat.

Yhtenä parhaista asioista Tuulispäässä Piia pitää sitä, että samanlaista aatemaailmaa omaavat ihmiset tulevat hänen luokseen.

– Vaikka itse en pääse lähtemään täältä hirveästi minnekään, elämäni on sosiaalistunut valtavasti. Olen saanut paljon uusia kavereita ja tuttuja. Jaan talon koko ajan erilaisten ihmisten kanssa.

Tämä on ollut suuri muutos naiselle, jolla ei koskaan ole ollut kämppäkavereita. Yhteisöasuminen on vaatinut totuttelua, mutta Piia on sopeutunut nopeasti ja nauttii uudesta elämäntilanteestaan. Asiaa edesauttaa se, ettei hän koe mustasukkaisuutta omista tavaroistaan tai tarvetta isoon henkilökohtaiseen reviiriin.

– Jännä miten kodin käsitys on muuttunut. En edes ajattele tätä enää vain omana kotina, vaan sanon, että lähden nyt Tuulispäähän.

Hän myöntää, että tilanne saattaa muuttua vanhetessa, mutta sitä on turha vielä murehtia. Piian tavoitteena on, että turvakodin pyörittämiselle löytyisi jatkajia, kun hän itse tulee liian vanhaksi vastatakseen tilan hoidosta.

– Mahdollisesti jättäisin koko Tuulispään eläinsuojelukeskuksen yhdistyksen käyttöön ja muuttaisin itse muualle. Tämä on fyysisesti niin rankkaa, ettei kuusikymppisenä enää jaksa tällaista tahtia.

Kohti eläimiä arvostavaa maailmaa

Vuoden 2014 aikana Tuulispäälle myönnettiin peräti kaksi eläinsuojelupalkintoa: Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton palkinto vuoden eläinsuojeluteosta ja Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen Topelius-palkinto.

– Eläinsuojelupalkinnot ovat mahdollistaneet myös eläinten oikeuksista puhumisen palkintojen tiimoilta tehdyissä lehtijutuissa.

Julkisuuden myötä paikkaa kohtaan esitetty kritiikki on myös lisääntynyt, mutta Piia suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti. Lienee ihan luonnollista, että Tuulispään kaltainen paikka herättää levottomuutta liha- ja maidontuottajissa tuodessaan esille erilaista eläinten pitoa.

– Moni ajattelee, että eläinten asiat ovat hyvin Suomessa, koska täällä on pienemmät tilakoot. Lainsäädännössä ollaan ehkä edistyksellisiä, mutta onko se kuitenkaan riittävää ja toteutuuko se kaikissa määrin, on toinen kysymys. Laki on myös aina aikaansa jäljessä.

Verrattuna moneen Euroopan maahan Suomi kulkee Piian mielestä jälkijunassa eläinasioissa. Jopa Intian hän näkee Suomea eläinystävällisempänä maana.

– Siellä on tosi edistyksellisesti otettu kantaa esimerkiksi delfinaarion sulkemiseen ja sirkuseläinten pitoon.

Suomen eläinoikeusongelmia pohdittaessa Piia ei halua lähteä asettamaan eri osa-alueita kiireellisyysjärjestykseen. Hänen mielestään tärkeintä olisi saada aikaiseksi muutos ihmisten ajatusmalleissa.

– Toivoisin, että ihminen oppisi näkemään eläimet yksilöinä, jotka haluavat elää. Jos ihminen sisäistäisi tämän ajatuksen, se muuttaisi paljon.

Tätä päämäärää edistetään muun muassa järjestämällä avointen ovien päiviä eläinsuojelukeskuksessa. Kiinnostus niitä kohtaan on ollut suurta. Valtaosa vierailijoista on ollut naisia ja tyttöjä, mutta monesti he ovat tuoneet miehensä ja poikaystävänsä mukanaan.

– Se on yllättänyt, miten paljon ihmiset tulevat kauempaa, Keski-Suomesta ja Itä-Suomestakin saakka.

Yleensä tulijat ovat seuranneet paikkaa netissä ja halunneet osoittaa tukensa toiminnalle. Piia kertoo käyneensä monta kiinnostavaa keskustelua vierailijoiden kanssa.

Eläinsuojelukeskukseen on tosin myös eksynyt paikallisia, jotka ovat kuvitelleet kyseessä olevan kotieläinpiha.

– He ovat olleet ihan hämmästyneitä, että mitä tuo akka selittää jostain maidontuotannosta. Pitäisi kehittää vierailupaketeista tiiviimpiä ja viedä luulot pois jo portilla avaamalla vielä tarkemmin, mikä tämän paikan idea on.

Lähitulevaisuuden haaveena on saada lisää maata ja laajentaa adoptiotoimintaa. Pidemmän tähtäimen tavoitteena taas, ettei eläinten turvakotia tarvittaisi. Tähän on kuitenkin vielä matkaa.

Eläintuotanto ei tule päättymään yhdessä yössä ja useimmat tuotantoeläimiksi kasvatetut eivät muutenkaan pärjäisi omillaan suomalaisissa olosuhteissa. Talvisin lämmin suoja on monille tarpeen eikä luonnosta löydy ruokaa. Vaikka eläinten vapautta pyritään rajoittamaan niin vähän kuin mahdollista, ne joutuvat väkisinkin olemaan ihmisen armoilla, myös Tuulispäässä.

– Niin kauan kuin eläimillä on aitaus ympärillä, ihminen on pomo.

Ilman ihmisen puuttumista eläimet päättyisivät kuitenkin keskenään eriarvoiseen suhteeseen. Esimerkiksi ruokailutilanteessa osa eläimistä täytyy laittaa kiinni, jotta muutkin kuin kaikkein vikkelimmät ja ahnaimmat saisivat syötyä tarpeeksi.

– Tällaisia valtasuhteita joutuu pitämään yllä sen takia, että eläimet saataisiin hoidettua hyvin.

Vegaanisessa ihanneyhteiskunnassa ei olisi kotieläimiä lainkaan, vaan villieläimet eläisivät sopusoinnussa ihmisten kanssa. Niissä asioissa, joissa ihminen puuttuisi luontoon, kuten rakentamisessa, huomioitaisiin ekologisuus ja eläinten tarve omalle reviirille.

Tämän vision toteutumista odoteltaessa Tuulispäässä pyritään paiskimaan täysillä töitä.

Artikkelia muokattu 26.8.2016 klo 17:45. Tuulispään laidunmaakeräys ei ole päättynyt, vaan jatkuu lokakuuhun saakka. Tavoitteesta puuttuu vielä 15 000 euroa. Lisätietoa keräyksestä eläinsuojelukeskuksen kotisivulla.

#Eläinsuojelu #eläinsuojelukeskus #Tuulispää #PiiaAnttonen

Vegaian TOIMITUS

Vegaiaa julkaisee Vegaaniliitto ry.

Lehti on perustettu vuonna 1994 ja se siirtyi verkkoon vuonna 2015. Vuoden 2018 alusta alkaen lehden toimitus on tauolla.

 

Jos olet kiinnistunut Vegaian toimitustyöstä vapaaehtoistyönä, ota yhteyttä Vegaaniliittoon!

Vegaian vanhempia juttuja löytyy Vegaaniliiton sivulta ja painettuja numeroita voi tilata Vegaanipuodista.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.