Sademetsän oppilaana

Miten viidakko muuttaa maailmankatsomusta? Tätä pohtii kiireisen kaupunkielämänsä jättänyt suomalainen nainen.

Voitko kuvitella eläväsi täydessä harmoniassa luonnon kanssa? Herääväsi aamulla pirisevän älypuhelimen sijaan auringon ensimmäisiin säteisiin. Et avaa verhoja katsoaksesi ulos, koska huoneessasi ei edes ole ikkunoita. Ainoastaan hyttysverkkolla peitetyt aukot käsin kyhätyn palmunlehtikattoisen majan seinässä erottavat sinut ympärilläsi avautuvasta villistä luonnosta. Huomiotasi ei varasta ohi kiitävän paloauton päänsärkyä kosiskeleva sireeni taikka jäätelöauton tragikoominen melodia. Kukkivien puiden ja maahan pudonneiden hedelmien tuoksuttama ilma tulvii tuhansien siivekkäiden, kiipeävien ja kipittävien otusten toinen toistaan ihastuttavampia soidinlauluja.

Kuinka helppoa meidän länsimaalaisten onkaan romantisoida elämää viidakossa? Totuus on kuitenkin se, ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, ennen kuin itse astuin veneeseen ja annoin, hikipisarat otsasta valuen, rätisevää moottoria pitelevän Eliseon kuljettaa meidät kiemurtelevaa jokea pitkin syvälle syteikköön.

Kun päätimme mieheni kanssa jättää kiireisen kaupunkielämämme Lontoossa ja lähteä Etelä-Amerikkaan opiskelemaan tuhansia vuosia vanhan perinteen mukaista kasvilääkintää, olin valmis täydelliseen elämänmuutokseen. Olin varautunut päästämään irti kaikista nykymaailman mukavuuksista, ravintola-illallisista ja synttärijuhlista, aamupala-smoothiesta ja seitanista – jopa yhteydestä ystäviini ja perheeseeni. Mutta yhteen asiaan en ollut osannut varautua: päätyväni uudelleen arvioimaan vegaanin maailmankatsomustani.

Päätös lähteä ei suinkaan syntynyt hetken mielijohteesta. Me kummatkin halusimme elää syvästi merkityksellistä, luovaa, rakkaudentäyteistä elämää, ja puhdistaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin kaikki ne asiat, jotka riitelivät arvojamme vastaan. Pyöritin yhtä Lontoon suosituimmista vegaaniravintoloista, ja tein työtä kutsumuksella. Mieheni Richie puolestaan työskenteli musiikki-alalla, ja biisejä kirjaillessaan sekä tuottajana työskennellessään hän auttoi monia löytämään uudenlaisen näkökannan elämään. Yhdessä kylvimme myötätunnon ja muutoksen siemeniä. Mutta elämä suurkaupungissa jätti jälkensä. Aika perheen ja ystävien parissa sekä luonnossa jäi vähäiseksi, ja päivät tuntuivat siintävän vaarallisen nopeasti ohi. Tuntui, etten enää ollut omassa elämässäni läsnä. Tarvitsin aikaa pysähtyä ja kysyä ne suuret kysymykset uudelleen. Näin lähdimme ensimmäiselle matkallemme viidakkoon.

Vietimme kuukauden Pohjois-Perussa, Amazonin sademetsässä shipibo-heimolaisten kanssa ikivanhoihin kansanparannusrituaaleihin, seremonioihin ja kasvihoitoihin osallistuen. Alkuperäiskansojen kulttuurissa ihminen nähdään täydellisenä kokonaisuutena, eikä mieltä, kehoa tai sielua eroteta toisistaan. Tästä syystä myös hoidoissa on mukana sekä fyysinen että henkinen puoli. Erilaiset lääkekasvit muun muassa poistavat kehosta kuona-aineita, auttavat soluja uusiutumaan sekä tasapainottavat aivo- ja hormonitoimintaa. Paasto, meditaatio, musiikki ja transsi taas hoitavat ihmisen syvempää olemusta. Ne auttavat ihmistä avautumaan ja tällä tavoin paremmin käsittelemään traumaattisia kokemuksia, jotka usein ovat sekä henkisen että fyysisen pahoinvoinnin juuri.

Syväpuhdistavan kuukauden jälkeen olimme myytyjä. Saimme kummatkin kokea valtavaa eheytymistä. Viidakon sysipimeissä öissä heimolaulujen soidessa matkustin syvälle sisälleni ja aloin käsitellä vanhoja haavoja. Sain itkeä sieluni kyllyydestä ja vapauttaa pitkään sisälläni asuneen surun läheiseni menettämisestä sekä teini-vuosilta kantautuvan kivun vanhempieni erosta. Tuntui kuin olisin saanut vuosien edestä terapiaa ja uuden alun elämälleni.

Todistimme myös muiden hoitoon tulleiden parantumista. Erään ranskalaisnaisen käsittelemätön suru vasten tahtoa tehdystä abortista oli kehittänyt hänelle vaikean atooppisen ihottuman. Kasvilääkkeiden ja syvällisen surutyön avulla iho kuitenkin alkoi parantua, ja kolmen viikon jälkeen hänen verta vuotavat rupiset käsivartensa ja kasvonsa olivat palautuneet lähes täysin normaaleiksi. Kanssamme hoitoihin osallistumassa oli myös nuori kanadalaismies, joka onnistui vihdoin päästämään irti seitsemän vuoden heroiiniriippuvuudestaan. Itsetuhoisuus ja pakonomainen tarve huumeisiin katosi, kun hän sai alkaa käsitellä syvälle juurtuneita henkisiä kipujaan. Palattuamme takaisin Lontooseen aloimme suunnitella muuttoa Peruun. Meille oli syntynyt valtava halu auttaa ja jakaa sitä viisautta, mitä ikivanhat sademetsän perinteet vielä muistavat, mutta me länsimaalaisina olemme unohtaneet.

Perinteisesti lääkekasvien opiskelija asuu opiskeluidensa ajan eristyksissä. Prosessin aikana, jota yleisesti kutsutaan nimellä La Dieta, opettaja jakaa sekä omakohtaisen että tuhansia vuosia vanhan suullisen tradition mukaisen tiedon kasvin vaikutuksista, käyttötarkoituksista ja lääkkeen valmistuksesta. Dietan aikana myös paastotaan ja noudatetaan erittäin tiukkaa ruokavaliota, joka yleensä koostuu ainoastaan maustamattomasta kalasta ja grillatusta ruokabanaanista. Olimme kuitenkin päättäneet, että olisimme sitten vaikka maailman ensimmäisiä vegaaneja Amazonin kasvilääkinnän opiskelijoita, sen tulisimme tekemään. Itse asiassa toivoin myös pääseväni keskustelemaan paikallisten kanssa heidän ruokakulttuuristaan ja ehkä esimerkilläni auttamaan heitä näkemään, ettei lihansyönti suinkaan ole välttämätöntä.

Kuukausia viidakossa asuttuani sisälläni alkoi kuitenkin vääjäämättä herätä toinen toistaan häiritsevämpiä kysymyksiä. Onko luonnon kannalta kestävämpää matkustaa pitkiä matkoja lähimpään kauppaan jokia saastuttavalla bensamoottorilla kulkevalla veneellä vai syödä sitä, mitä välittömässä ympäristössä on saatavilla? Millaisen jäljen tuontivihannesten syöminen jättää ympäristöömme? Miten määrittelen itselleni sanonnan "olosuhteiden pakosta"? Jos ihminen pystyy omin käsin ottamaan hengen elävältä eläimeltä ruokkiakseen itsensä ja lapsensa, onko hän silloin tehnyt valinnan, josta myös kantaa omakohtaisen vastuun?

Hyvin pian huomasin sisäisen vegaanimegafonini nöyrtyvän hiljaisuuteen. Nämä ihmiset osaavat kulkea sysipimeässä eksymättä ja aistia shushuben – Amazonin sademetsän vaarallisimman käärmeen – metrien päästä. Voinko minä, villistä luonnosta lähes täysin vieraantunut, taskulampun kanssa säheltävä, hyttysen pistostakin ärsyyntyvä, kaupan ruokaa mutustava kaupungin kasvatti todella tuomita heitä siitä, että he syövät lihaa?

Jos pureudumme syvemmin tarkastelemaanlänsimaisten elintapojemme eettisyyttä, löydämme valtameren verran pohdittavaa. Voimme olla vegaaniudestamme ylpeitä, mutta samanaikaisesti monet meidän silmissämme välttämättömät asiat älypuhelimista uusiin Niken tennareihin aiheuttavat välillistä tuhoa tuhansille eläimille, kasveille sekä ihmisille. Raivaamme metsät teiden ja talojen alta ja maksamme ylimääräisen kymmensenttisen ekologisesta luomu-vessapaperista. Emme osaa elää luonnon vaihtuvia rytmejä ja rajoja kunnioittaen, vaan kaiken on oltava jatkuvasti saatavilla, oli hinta mikä hyvänsä. Kuskaamme maailman toiselta puolelta kaikenlaisiin pakkausmateriaaleihin käärittyjä ruokia, joita ei luonnollisesti elinympäristössämme ole saatavilla. Kehitämme jatkuvasti uusia systeemeitä, joilla "parantaa" elämäämme, vaikka käytännössä ne usein vievät meitä vain kauemmaksi sisäsyntyisistä selviytymistaidoistamme ja tekevät meistä aina vain riippuvaisempia kaikenlaisista härveleistä.

Syvällä viidakossa ihmiset taas elävät täysin luonnon armoilla. He kyhäävät käsin metsän puista ja palmun lehdistä itsellensä yksinkertaisen mökin, ja se palvelee heitä ilman sähköä tai putkistoa läpi vuoden. Mitään kovin hienoa ei edes kannattaisi rakentaa, sillä termiitit ja ilmankosteus syövät rakenteet kuin rakenteet niin, että talot ovat jatkuvasti kunnostettavina. Aivan kuten luonto itse uusii itseään, vanhat lehdet maatuvat maahan ja uudet nousevat nupuistaan, niin myös viidakossa elämä jäsentyy. Ruoka haetaan milloin mistäkin sen parhaiten saa, oli se sitten maasta, puusta, joesta, tai metsästä aseen kanssa. Länsimaalainen helposti unohtaa, että viidakossa ihminen on vain yksi eläin muiden joukossa. Yöllä metsästämään lähtevät miehet laittavat henkensä alttiiksi joka ikinen kerta. Tämä on se todellisuus, jossa he elävät – villissä luonnossa ihmistäkin vallitsee villi luonto.

Jospa onkin näin? Olemmeko me kaupungin asukit satojen vuosien saatossa irtautuneet aisteistamme ja vaistoistamme ja kehittyneet pikemminkin erilaisin käsittein ja ideologioin maailmaa jäsentäviksi olennoiksi? Elävätkö viidakon asukit paljon konkreettisempaa, monin tavoin ihmiselle luonnollisempaa elämää? Onko meidän länsimaalaisten henkinen pahoinvointi saanut osin syntynsä juuri tästä mielen ylivallasta sekä erosta luontoon ja elämän konkretiaan?

Jopa käsitys eläinoikeuksista tuntuu yhtäkkiä absurdilta, kun ajatellaan viidakkoa. Siellä ei käytännössä kenelläkään ole oikeutta koskemattomuuteen, ei ihmisellä eikä eläimellä – kaikki taistelevat selviytymisestä yhtä lailla. Eikä villin eläimen itseisarvoon vaikuta mitenkään se, saalistaako hänet lopulta ihminen vai käärme. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että mielestäni kaikkien pitäisi rynnätä pyssyjen kanssa lähimpään puskaan, päinvastoin. Mutta ymmärsin, että välillä käytännön veganismi tarkoittaa myötätunnon löytämistä omaa kaksijalkaista lajitoveria kohtaan.

Kokonaiskuva on kuitenkin kompleksisempi. Länsimaisen kulutuskulttuurin lonkerot yltävät valitettavasti nykyään viidakkoonkin. Yhä useammat kylät ovat modernisoitumassa, mutta esimerkiksi jätteidenlajittelu tai tavaroiden kierrätys eivät ole ehtineet kehitykseen mukaan. Suurempien asuinkeskittymien kupeessa olevat joen varret täyttyvät jatkuvasti kaikenlaisesta muovijätteestä. Televisioita, stereoita ja matkapuhelimia alkaa löytyä aina vain useampien kotoa. Kasvavan materialismin myötä myös vanhat perinteet ovat jäämässä taka-alalle, ja sademetsän kasvien sijaan ihmiset tukeutuvat yhä useammin apteekin lääkkeisiin. Myös kanojen, lehmien ja sikojen pitäminen metsästämisen sijaan on yhä yleisempää.

Me länsimaalaiset olemme jo nähneet kuinka tuhoisat ja kauaskantoiset ovatkaan tämän kehityksen seuraamukset niin ympäristölle, eläimille kuin ihmisten hyvinvoinnillekin, mutta keitä me olemme sitä muilta kieltämään? Onko meillä vasta kulutuskulttuurin kliimaksissa viisautta nähdä virheemme? Opimmeko elämään tasapainossa vasta ääripään koettuamme?

Suoritimme opiskeluidemme ensimmäisen vuoden menestyksekkäästi metsän hedelmiä sekä kaupan linssejä, riisiä, puuroa, juureksia ja vihanneksia syöden. Ymmärryksemme ihmisestä kokonaisuutena, sekä näkemyksemme sairauksien alkuperästä ja kokonaisvaltaisesta hoidosta avartui valtavasti. Asuminen ilman sähköä, nettiä, matkapuhelinverkkoa, vetävää vessaa tai lämmintä vettä puolestaan opetti arvostamaan niitä elämän pieniä ihmeitä – katoavaisuuden ja kauneuden nyansseja, jotka kiireessä ja tavarapaljoudessa jäävät täysin huomiotta.

Palasimme taas kesäksi eurooppalaista kaupunkielämää ihmettelemään, mutta suunnitelmissamme on jatkaa opiskeluita. Aikeissamme on myös ryhtyä toden teolla selvittämään kuinka voisimme kasvattaa esimerkiksi sieniä ja kasviksia maaperällä, joka on jatkuvasti rankkasateiden ja miljoonien hyönteisten koeteltavana. Ehkä jonakin päivänä voimme sitten paikallisten kanssa perustaa kestävää kehitystä tukevan, omavaraisen vegaaniystävällisen kasvihoitolan ja yhteisön viidakkoon – miksipä ei Suomeenkin!

Puhun edelleen eläinoikeusongelmista ja puhtaan kasvisruokavalion puolesta, kun tilaisuus sitä kutsuu. En tule koskaan luopumaan henkilökohtaisesta unelmastani väkivallattomasta ja vihreästä maailmasta. Uskon myös vahvasti, että modernin ihmisen innovaatiokyky ja asiantuntemus sekä alkuperäiskansojen konkreettinen yhteys luontoon voivat vielä kohdata toisensa. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että veganismi on länsimaisista ongelmista kytenyt liike, ja nimenomaan me länsimaalaiset sitä palavimmin tarvitsemme. Me elämme valintojen viidakossa, jossa jokainen ostos on poliittinen teko. Tehdään kestäviä valintoja myös ruokakaupan ulkopuolella, jotta lapsenlapsemmekin saavat elää maailmassa, jossa vielä on viidakko, mitä suojella.

#viidakko #sademetsä #luonnonlääkintä #maailmankatsomus #elämänmuutos #kasvilääkintä