Hämämäkämäkki pelastaa Äkämäkätkökääriäisen
Mitä tapahtui sillä kertaa, kun äkäisen Hämämäkämäkin verkkoon tarttui eräs uhanalainen perhonen, jota odotettiin kotiin illalliselle? Kuultuasi tämän tarinan Ötökkämaasta tiedät myös, miltä maistuvat havunneulaset!
Seitit kahisivat, kun Hämämäkämäkki kävi kokemassa saalistaan. Aurinko nousi kuusten takaa ja verkko helmeili sen loisteessa. Oli siis lupaava aamu.
Mutta mäntyjen hahloon heitetty verkkoseitti keräsi vain neulasia ja vähän pisaroita, hiekkaa ja haisua. Ei ötökän ötökkää. Ei kirppua eikä mäkärää, ei vaaksiaista eikä yökköä.
Hämämäkämäkki harmistui. ”Mistä nyt ruokaa saan”, se huusi halki pienen lehdon ja mäntykankaan. Se hyppi ja pomppi ja alati lateli laitimmaisia huutojaan. ”Pannahisen pannahinen”, räyskätti Hämämäkämäkki. ”Ei ole ruokaa ei. Tuokaa mulle ruokaa, hei!”
Kaikki metsän jämsikkäät ja harjakkaat, hiitit ja hormikkaat tiesivät, että hämämäkämäkki oli koko metsän kovin kirosanailija. Se kirosi hurjasti ollessaan nälkäinen . Kun sen vatsa kurni, se huusi ”hiivattiin kaikki!” tai ”häikäleitä olette te!”
Ymmärtäähän sen, Hämämäkämäkinkin oli syötävä jotain. Niinpä tällaisena aurinkoisena kevätaamuna hämämäkämäkki paikkaili seittiään, jotta edes yksi tunturikoisa, kultiainen, nykähukka tai keltiainen tipahtaisi puusta hänen kauniiseen verkkoonsa. Silloin hämämäkämäkki herkuttelisi.
Oikeastaan hämämäkämäkki ei olisi halunnut syödä muita metsän ötököitä. Ötökät olivat nimittäin varsin mukavaa seuraa jutellessaan tai joskus puutarhajuhlissa poiketessaan. Ne toivat aina herkkuja mukanaan – vaikkapa mettä, kadonneita siipiä tai mutaa. Kerran eräs isosittiäinen toi herkullisia jätöksiä.
Hämämäkämäkille oli kuitenkin opetettu, että tämän täytyi syödä muita ötököitä. Sellaisia, jotka jäivät kiinni verkkoon ja pyristellessään siitä pois sotkeutuivat yhä pahemmin. Hämämäkämäkki pyysi aina ensin anteeksi ja sitten vasta söi. Ja yritti nielaista kokonaisena koko saaliinsa.
Silti se tuntui Hämämäkämäkistä pahalta. Nuo monenmoiset kiroisat huudahdukset, ”lempo soikoon!” tai ”hiiskatti!”, saattoivat johtua vain siitä, että Hämämäkämäkillä oli huono mieli koska se oli taas syönyt jonkun metsän ötököistä.
Kuinka ollakaan – siinä Hämämäkämäkin sadatellessa ja räyhätessä erikoisluonteisia kirosanojaan, seittiin tarrautui jotain. ”Turisas sentään”, huiskautti Hämämäkämäkki ja riensi pää yhdeksäntenä jalkana katsomaan kuka eksyi katiskaan. Ja siellä oli kuin olikin jotain.
Sehän oli Äkämäkätkökääriäinen!
”Älä syö minua, Hämämäkämäkki!” huusi Äkämäkätkökääriäinen. ”En ole mikään kirjoleukaperhonen tai isopäistärkoi!” huusi äkämäkätkökääriäinen. ”Minä olen uhanalainen pikkuinen perhonen”.
”Uhanalainen?” ihmetteli Hämämäkämäkki. ”Eikö teitä sitten ole sinua enempää?” se jatkoi.
”Meitä on viisi”, vastasi Äkämäkätkökääriäinen. ”Ja minua odotetaan kotiin syömään. En voi myöhästyä.”
Nälkäinen Hämämäkämäkki oli ymmällään. Kuinka hän voisikaan syödä tuon uhanalaisen pikku perhosen, varsinkin kun sen pitäisi itse lentää illalliselle.
”Ei sinun ole pakko syödä minua”, huusi Äkämäkätkökääriäinen. ”Katsos, muutkin metsän ötökät syövät erilaisia muita asioita kuin toisiaan. Minä syön vähän kasvinversoja ja siemeniä”, kääriäinen jatkoi. ”Nekin ovat hyviä!”
Hämämäkämäkki oli aivan ymmällään.
”Anna minä näytän sinulle”, Äkämäkätkökääriäinen sanoi ja tarttui lähimpään seitissä keinuvaan neulaseen. Se haukkasi neulasesta palan ja maiskutteli syödessään. ”Hyvää, parempaa kuin kääriäisten maku. Vähän karvas mutta raikas. Koko metsä maistuu siinä.”
Hämämäkämäkki lähestyi varovasti Äkämäkätkökääriäistä, nappasi siltä neulasen ja haukkasi sitä. Tuntui kuin metsän tuoksu olisi täyttänyt Hämämäkämäkin koko ruumiin. ”Miten ihanan nahkeaa”, Hämämäkämäkki huokasi, ”miten makeaa, miten sitruunaista”, eikä jatkanut lausetta yhdelläkään kirosanalla.
”Se on myös terveellistä!” innostui kääriäinen. ”Jaksat sitten paremmin voimistella ja kiipeillä!”
Niinpä Äkämäkätkökääriäisen päivä pelastui, ja niin myös Hämämäkämäkinkin, sillä hän oli löytänyt itselleen uuden ravinnon. Neulaset, pian myös mesi ja aamukaste, lehdet ja siemenet maistuivat tälle entiselle saalistajalle. Enää metsän ötökät eivät kuulleet pirskatteja, kehvettejä, lempoja tai hiisejä, vaan lähinnä Hämämäkämäkin iloluonteista lauleskelua.
Ja voitte kuvitella miten hienoja juhlia Hämämäkämäkki siitä lähtien järjesti, kun kenenkään ei enää tarvinnut pelätä joutumista sen seitteihin. Yhdessä mesilaseja Hämämäkämäkille kohottelivat niin Lippu Köpökkä kuin Ippu Pötökkäkin, vanha Vaaksiainen ja Punkeri, Läntti ja Likakasa, Kemppi ja Keltiäiskuningatar ja mitä niitä kaikkia nyt olikaan.
Ja tietysti myös Äkämäkätkökääriäinen perheineen.
Kertomus on julkaistu nimellä "Hämämäkämäkki" kirjassa Ötökkämaan tarinat (Tammi, 2014). Sen on kirjoittanut Ville Hytönen ja kuvittanut Virpi Penna.
