Antti Nylénin tie vegaaniksi on samastuttava kertomus ensimmäisen polven vegaanin murtautumisesta ul

Antti Nylén on paitsi monen vegaanin idoli, myös antanut kirjoituksillaan useille alkusysäyksen lihansyönnin lopettamiseen. Kirjallisuudenkin puolella moni kokee hänet esikuvakseen. Tänä syksynä ilmestyi hänen esseetrilogiansa päätösteos, jossa syvennytään Nylenille tuttuihin teemoihin: taiteeseen, popmusiikkiin, uskontoon ja veganismiin. Mistä hänen oma vegaaniutensa sai alkunsa?

Vuonna 1990 Antti Nylén ei ollut vielä Suomen kuuluisin vegaani eikä palkittu esseekirjailija, katolilainen tai kahden tyttären isä. Hän oli seitsemäntoistavuotias, asui lapsuudenperheensä kanssa Vantaan Rekolassa, kävi lukiota ja eli kirjojen ja levyjen maailmassa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja kuunteli uudelleen ja uudelleen The Smithsin levyä Meat is Murder. Yhtyeen laulaja-lauluntekijä Morrissey oli kasvissyöjä, ja haastattelujen ja sanoitusten kautta idea siirtyi Antillekin.

Prosessi oli yksinäinen ja pohdintaa kesti noin vuoden. Antti ei kertonut aikeistaan vanhemmilleen, ennen kuin viimeinen päätös oli tehty. Sitten hän ilmoitti, ettei söisi enää lihaa.

Pikkuveli oli vastasyntynyt vauva, pikkusisko uhmaikäinen, toinen pikkusisko viisitoista, sähköasentaja-isä oli juuri jäänyt työttömäksi, ja samoihin aikoihin esikoinen julistautui kasvissyöjäksi. Vanhemmat ottivat asian todella raskaasti.

– Kun olin tehnyt päätöksen syksyllä -90, se piti. Äiti oli niin kiltti, että taipui lopulta laittamaan minullekin ruokaa, sillä jotainhan minunkin täytyi kuulemma syödä. Kerran kaivoin roskiksesta yhden valmiskastikkeen pakkauksen ja huomasin tuoteselosteesta, että siinä oli lihalientä. Tällaisesta meille tuli riitaa.

Yhden miehen performanssi

Antti muistaa sen nuoruutensa ajanjakson melko synkkänä. Samaan rytäkkään kuului muutakin identiteetin muodostamista ja maailmantuskan sovittelua. Kasvissyönnin rinnalla Greenpeaceen ja Animaliaan liittyminen tuntuivat luonnollisilta ratkaisuilta.

– Silloinhan Suomessa ei vielä ollut eläinoikeusliikettä. Animalian toiminta oli eläinsuojelua, Vegaaniliittoa ei ollut vielä perustettu eikä kukaan tiennyt veganismista mitään. Asialta puuttui kulttuurinen kehys. Kävin Torkkelin taidelukiota ja sielläkin tämä kysymys oli marginaalinen, tiesin naamalta kaikki koulun neljästä viiteen kasvissyöjää. Nykyäänhän kasvissyönti on siellä aivan mainstreamia, mutta vuonna -90 se oli sielläkin kummajainen, Antti kertoo.

Saadakseen koulun ruokalasta kasvisruokaa Antin piti mennä puhumaan asiasta kouluterveydenhoitajalle, joka painotti, miten tärkeää on syödä maitotuotteita, kalaa ja täysjyväviljaa. Terkkarin kirjoittama paperi velvoitti keittiön emännät valmistamaan mössömäistä kasvisruokaa, jonka perusaineksia olivat perunasuikaleet ja juusto. Ruokalaan mennessä Anttia jännitti, muistavatko keittäjät hänet vai täytyykö taas sanoa ääneen, että mulle se kasvis. Hänen luokalleen ei ollut sattunut muita kasvissyöjiä.

– Vihasin niitä tilanteita. Edes se erityisyyden tunne ei vapauttanut minua ahdistuksesta, vaan häpesin asiaa.

Ruoka ei ollut hyvää, mutta kelpasi identiteetin rakennusaineeksi. Kasvissyönnistä ei ollut saatavilla kirjoja, netistä puhumattakaan. Ruoasta jätettiin liha pois eikä ravitsemukseen uhrattu ajatustakaan.

Koulun ruokalan jonossa koettu häpeä ei estänyt Anttia saarnaamasta asiasta luokkakavereilleen ja pitämästä aihetta morrisseymaisesti esillä. Hän teki itselleen meat is murder -rintamerkin ja jatkoi omaa performanssiaan siitä huolimatta, että luokkakaverit pitivät koko kysymystä friikkinä.

– Aloin ehkä jo silloin hankkia sitä habitusta, joka minuun julkisuudessa usein liitetään, että olen yhdistelmä äärimmäistä tosikkomaisuutta, vakavuutta ja harrasmielisyyttä ja sitten toisaalta sellaista kieli poskessa -meininkiä. Että minusta ei tiedä, olenko tosissani vai en. Ihmiset pitivät sitä fanaattista retoriikkaani samaan aikaan melko huvittavana ja kummallisena.

Eläinten oloista ei silloin ollut vielä kuvia tai konkreettista tietoa, joten sanoma piti rakentaa oman mielikuvituksen varaan. Antti muistelee kirjoittaneensa kouluaineita siitä, kuinka eläimet seisovat metalliritilän päällä eivätkä voi liikkua. Lihantuotannossa käytetyt eläimet olivat silloin vielä poissa eläinoikeuskeskustelusta. Turkistarhausta alettiin jo vähitellen kyseenalaistaa, mutta lihantuotantoa pidettiin tarpeellisena ja välttämättömänä jopa eläinsuojeluliikkeen sisällä.

– Animalialla oli näitä ”sinä voit elää ilman turkkia, minä en voi” -esitteitä ketunpentu-kuvineen ja niitä minäkin tilasin postissa itselleni ja jaoin lukioaikana kavereille suurta ahdistusta tuntien. Olihan Animalia-lehdessä silloinkin kasvisruokaohjeita, mutta se ei ollut keskeinen osa järjestön sanomaa. Olin siihen aikaan kasvissyöjänä yksinäinen susi enkä tuntenut kuuluvani mihinkään liikkeeseen tai virtaukseen.

Kotona odotti yllätys

Jälkiviisaana voi todeta Antin kuuluneen siihen hiljaiseen virtaan, josta kasvoi 90-luvun puolivälissä Suomen eläinoikeusliike.

– Niin, silloin -95 tulivat tarhaiskut ja ne ihmiset olivat samanikäisiä kuin minä. Ne olivat kukin tahoillaan missä lie Tampereella, Oulussa ja Porissa kasvaneita lukiolaisia, jotka olivat alkaneet 90-luvun alusta kelailemaan näitä juttuja. Voi olla että punk-skenessä näissä asioissa oltiin edistyneempiä jo silloin, mutta minähän diggasin englantilaista indierokkia ja sen vuosikymmenen vaihteen suuria nimiä eikä minulla ollut kosketusta mihinkään musaskeneen.

Kotona seurasi yllätys, kun esikoislapsen kapinaelkeestä oli kulunut vuosi tai puolitoista: koko perhe siirtyi yhtäkkiä kasvissyöjiksi. Teini-ikäisen Antin sietämätön kiukuttelu oli pakottanut äidinkin kohtaamaan kysymyksen eläinten kohtelusta, ja Antti hämmästyi itsekin tapahtumien kulkua. Äiti, jonka kanssa hän oli ottanut aiheesta yhteen, olikin nyt muutoksen alullepanija ja isä joutui aikansa ihmeteltyään seuraamaan perässä.

– Äitihän oli alle nelikymppinen, siis nuorempi kuin minä nyt. Kasvissyöjäksi ryhtyminen ei ollut koskaan tullut hänelle mieleenkään, sillä se kulttuurinen malli oli siihen mennessä täysin olematon. Jos 70-80-luvulla halusi olla kasvissyöjä, täytyi olla joku Komposti-lehden avustaja tai Koijärven pioneeri. Aihe oli erittäin voimakkaasti stigmatisoitunut.

Vuonna 1953 syntyneen neljän lapsen äidin motiivi elämänmuutokseen tulee ymmärrettävämmäksi, kun Antti kertoo tämän eläinrakkaudesta. Antin eläimiä kohtaan tuntema empatia on nimenomaan kotikasvatuksen tulosta. Äiti opetti hänet kunnioittamaan eläimiä persoonina ja tuli raivoissaan keskeyttämään jokaisen muurahaisentappoleikin tai koppakuoriaisen sprennauksen eli polttamisen lottokupongin alle.

– Äiti vihasi näitä sadistisia leikkejä ja varsinkin sitä asennetta, joka niiden taustalla oli, Antti muistelee. – Siinä aikuisuuden kynnyksellä se nousikin hirveäksi ristiriidaksi, että kuinkas helvetissä tässä perheessä sitten syödään niitä eläimiä, joita pitäisi rakastaa ja kunnioittaa.

Perheen siirryttyä kasvissyöjiksi äiti laittoi keittiön työnjaon uusiksi ja myös Antti ja vanhempi sisko saivat kokkausvuoron joka viikko.

Antti kertoo, ettei ole koskaan ollut kulinaristisesti kiinnostunut ruoasta. Hänelle riittää, että sillä lähtee nälkä, eikä saman ruoan kauhominen suuhun päivästä toiseen ole hänestä kammottava ajatus. Ruokaan liittyvää nautintoa enemmän muutoksia ovatkin hidastaneet sosiaaliset jännitteet. Sukulaisten velvoittaminen kestitsemään häntä ja asian selittäminen mummulle ovat tuntuneet lähes ylitsepääsemättömiltä.

Setämäinen tuhahtelu pakotti ottamaan osaa keskusteluun

Kasvissyönti muuttui ajan myötä normiksi unohtuakseen päivänpolttavien teemojen joukosta. Antti ei koskaan palannut syömään lihaa, mutta söi välillä kalaa. Eläinoikeuskysymys painui pinnan alle. Tärkeämmäksi nousivat sosiaalinen elämä, kirjallisuus, taide ja musiikki. Vuoden -95 turkistarhaiskuja ja niitä seurannutta eläinoikeusliikettä hän tarkasteli sivusta. 90-luvun lopulla hän pani merkille, että veganismista oli tullut joissakin piireissä muoti-ilmiö, mutta kysymys ei tuntunut koskettavan häntä itseään. Hänen omaan kaveripiiriinsä ei sattunut yhtäkään vegaania.

Eläinoikeusteema nousi hänen elämässään pinnalle uudelleen 90-luvun lopussa, kun hän alkoi julkaista tekstejään enemmän. Vuodesta 97 asti Antti kirjoitti Etsijä-lehteen, jonka päätoimittajana hän toimi vuosina 1998-2000. Hän tarvitsi jatkuvasti uusia aiheita ja eläinoikeusteema suorastaan tarjoutui käsiteltäväksi, koska se ei ollut laajalle yleisölle tuttu. Julkisuudessa käytiin silloin vielä turkistarhaiskujen virittämää keskustelua.

– Se julkinen keskustelu ja kirjoittelu oli niin hirvittävän typerää, että siihen oli pakko puuttua. Minusta oli aivan sietämätöntä, miten setämiehet väheksyivät ja tuhahtelivat tärkeillä julkisilla paikoilla, Antti tuohtuu muistellessaan. – Kun itse olin pohtinut näitä teemoja jo kymmenen vuotta, oli käsittämätöntä, miten yhtäkkiä yhteiskunnan merkkipaikoilla puhuttiin aiheesta ihan leikkikoulutasoisesti ja etteivät ne tohtoriukot ja pääkirjoitustoimittajat tienneet asiasta yhtään mitään. Kun nyt katson aihetta käsitteleviä pääkirjoituksia, niin totean, että maailma on muuttunut. Hesarin pääkirjoituksessahan mainittiin muutama vuosi sitten jo eläimen itseisarvo ideana, mikä tuntui ihmeelliseltä.

Pitsa ilman juustoa, kiitos

Kuten lihan poisjättämistä, myös vegaaniksi ryhtymistä edelsi pitkä hiljainen harkinta-aika, aivan kuin henkinen valmistautuminen tulevaan. Antti oli tietoinen syistä, joiden vuoksi vegaanisuus olisi ainoa järkevä ratkaisu ja kaikki jarruttelu tekosyitä. Viivyttely liittyi jälleen kerran sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan stressiin.

– Mietin miten minä vielä tämänkin selitän mummulle. Kävin siihen aikaan siivoamassa mummun luona kerran kuukaudessa. Sain siitä vähän rahaa ja mummu aina ruokki minut niillä käynneillä. Ruokahan liittyy helposti kiintymyssuhteisiin ja minä olen aina ottanut vakavasti sen, miten läheiset reagoivat päätöksiini. Tuska siitä, että joutuisin selittämään veganismini mummulle ja toisille, oli pitkään suurempi kuin eettinen välttämättömyys, mutta jossain vaiheessa ne vaakakupit keikahtivat toiseen asentoon ja tein ratkaisuni välittämättä seurauksista.

Ratkaisu syntyi vuonna 2002. Antti ei puhunut siitä etukäteen edes puolisolleen Sannalle ennen kuin oli asiastaan aivan varma.

– Olimme tulossa baarista kotiin ja päätimme hakea pitsat. Minä ilmoitinkin yllättäen polleana, että otan pitsan ilman juustoa, koska olen nyt vegaani. Tästä onkin syntynyt sellainen meidän välinen vitsi, että ei voi koskaan tietää, mitä minä milloinkin suunnittelen, vaan saatan yhtäkkiä ilmoittaa vaikka lähteväni isisjoukkoihin.

Antti on kirjoittanut vegaanin määritelmästä ja identiteetistä sekä esseeteoksissaan että eri lehtiin kylvetyissä kolumneissaan. Hänet tunnetaan julkisuudessa jyrkkäsanaisena ja kärkevänä, sillä hänen moraalinen tuomionsa eläinten hyväksikäytölle on ehdoton ja sanat sen ilmaisemiseksi suoria. Yllättäen hän ei kuitenkaan lukeudu niin sanottuihin tuoteselosteiden präntinlukijoihin, mitä tulee vegaanin määritelmään, vaan korostaa henkilön omaa tunnetta ja tulkintaa käytöksestään. Jos vegaanin määritelmä sidotaan ihmisen jokaisen liikkeen tarkkailuun, se muuttuu absurdiksi.

Sosiaalisen median ryhmissä ei näy Antti Nyléniä väittelemässä vegaaniuteen liittyvistä kysymyksistä. Hän sanoo sanottavansa teksteissään, haastatteluissa ja esiintymislavalla.

– Mielenkiintoista kyllä, miten triviaaleista asioista vedetään herneitä nenään ja keskustellaan, kuka on oikea se ja se, mutta onhan se väistämätöntä missä tahansa piireissä, Antti pohtii.

– Veganismissakin on se vaara, että se alkaa muistuttaa lahkolaisuutta, jossa on ohjeet siitä, miten pitää olla ja käyttäytyä ansaitakseen yhteisön jäsenyyden. Tällainen ajattelu on brutaalia ja väärin. En ole kuitenkaan havainnut sellaisia piirteitä suomalaisessa vegaaniskenessä. Mitä enemmän veganismi murtautuu marginaalista valtavirtaan, sitä pienempi on lahkolaistumisvaara. Liikkeen täytyisi arkipäiväistyä sellaiseksi asiaksi, joka ei vaadi ihmiseltä minkäänlaista identiteettiloikkaa eikä antautumista omituisiin keskusteluihin siitä, kuka on pyhä.

Lue myös:

12.11.2016 Pinja Mustajoki: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet viimeistelee Nylénin hattutempun

7.4.2015 Antti Nylén: Mitä veganismi on?


Vegaian TOIMITUS

Vegaiaa julkaisee Vegaaniliitto ry.

Lehti on perustettu vuonna 1994 ja se siirtyi verkkoon vuonna 2015. Vuoden 2018 alusta alkaen lehden toimitus on tauolla.

 

Jos olet kiinnistunut Vegaian toimitustyöstä vapaaehtoistyönä, ota yhteyttä Vegaaniliittoon!

Vegaian vanhempia juttuja löytyy Vegaaniliiton sivulta ja painettuja numeroita voi tilata Vegaanipuodista.

Vegaiassa esitetyt näkemykset eivät edusta Vegaaniliitto ry:n kantaa ellei näin nimenomaisesti ole mainittu.