Tämänkin tietoteoksen soisi kuuluvan yleissivistykseen
Millaisia ajatuksia syntyy, kun vegaanit tarttuvat lihansyönnistä kertovaan teokseen? Saavatko he itselleen uutta tietoa vai olisiko kirjan oikea kohderyhmä siellä, missä lihaa todella syödään?
Into Kustannus on ottanut vegaaniaatteen levittämisen tosissaan ja julkaissut viime vuosina jokaisella kirjalistallaan jotain aiheeseen liittyvää. Myös julkaistujen teosten genrevalikoima on ollut monipuolinen vegaanisista keittokirjoista asiallisiin tietoteoksiin.
Syksyllä ilmestynyt ”Lihansyöjien maa” on kahden kirjoittajan tutkimusmatka suomalaiseen lihantuotantoon ongelmineen kaikkineen. Taru Anttonen on kotoisin eteläsavolaiselta maitotilalta ja tehnyt yhteiskuntatieteiden maisterintyönsä eläintuotannosta. Jukka Vornanen on turkulainen kulttuurihistorian tutkija, jonka aiheena on kasvissyönnin historia.
Teos pyrkii lähestymään aihettaan objektiivisesti mahdollisimman monelta suunnalta: terveyden, ruokakulttuurin, tottumusten, ympäristön ja eläinten näkökulmasta. Toisaalta kirjoittajat paljastavat jo alaotsikossa oman näkökulmansa: Miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava. Samat aiheet ovat saaneet runsaasti huomiota viime vuosina, ja kirjoittajat mainitsevatkin jo heti johdannossa teoksensa yhtäläisyydet Hanna Mattilan toimittaman teoksen Vähemmän lihaa (Gaudeamus, 2016) ja Elina Lappalaisen teoksen Syötäväksi kasvatetut (Atena, 2012) kanssa.
Sisällysluetteloa katsoessa huolettaa, onnistuuko teos lopulta sanomaan laajasta aiheestaan mitään, vai jääkö se aiheiden pintapuoliseksi raaputteluksi. Teksti on tyyliltään hieman kevyempää ja laveampaa kuin esimerkiksi eri alojen asiantuntijoiden kirjoittama Vähemmän lihaa, mikä lukijasta riippuen saattaa olla hyvä tai huono asia.
Toimittajamainen kerronta pitää varmasti keskivertolukijan paremmin mukana kuin tiuhasti lähteistetty tieteellinen teksti. Toisaalta ilmava tyyli tuottaa kirjalle lisää sivuja ja hankaloittaa yksittäisten asiakohtien löytämistä jälkikäteen. Kirjasta ei myöskään löydy viitteitä tekstin seasta, mikä hieman vähentää teoksen arvoa lähteenä.
Toimittajien omakohtainen ja reportaasimainen tyyli kuitenkin toimii. He lähestyvät aihetta realistisesti mainiten ihan tavallisia tilanteita, kuten edullisen lihaköntsän valitseminen ruokakaupassa. He eivät myöskään peittele omaa osuuttaan tällä tutkimusretkellä, vaan kuvailevat tekstin lomassa myös haastattelujen ja tiedonhaun prosessia lyhyinä mainintoina. Tällä tyylillä esimerkiksi ravitsemustieteiden professorista Mikael Fogelholmista tulee työhuoneessaan virallisen instituution sijasta elävä ihminen.
Vegaanille lihansyönnistä kertova kirja on aina pienoinen haaste, sillä lihan hyvän maun kuvailu ja eläinten ruhonosien luettelu tuntuvat groteskeilta yksityiskohdilta, jos tarkoituksena on eettisten kysymysten esille nostaminen. Ja vegaanin mielestähän se on aina päällimmäisin tarkoitus. Tekee tiukkaa lukea vaikkapa ammattikokki Henri Alénin haastattelua, jossa tämä miettii eläinten hyvinvointia lähinnä sen kautta, miten kasvatusolot vaikuttavat lihan makuun. Alénin mukaan lihankulutus vähenisi siinä sivussa, jos ihmiset alkaisivat kuluttaa laadukkaampaa lihaa.
Vielä ensimmäisessä, lihan kulutusta ja ravitsemussuosituksia tarkastelevassa luvussa sisältö ei tarjoa suuria yllätyksiä. Poikkeuksena voidaan mainita lyhyet lihankulutustapojen historiaa käsittelevät pätkät, joissa kerrotaan kaupungissa pidetyistä tuotantoeläimistä ja puidaan muun muassa suhtautumista hevosen lihaan. Ruokasuositusten yksityiskohtiin paneutuminen on hyvää kertausta ja tarkennusta. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm ja ravitsemusneuvottelukunnan pääsihteeri Arja Lyytikäinen valottavat kiinnostavalla tavalla neuvottelukunnan työtä ruokasuositusten taustalla.
Ensimmäisen osion antia on myös tietopotti antibiooteille vastustuskykyisten superbakteerien leviämisestä. Antibioottiresistenssi ei aiheena ole uusi, mutta asian laajuus onnistuu järkyttämään aina uudelleen. Tämä saattaa muiden syiden rinnalla olla tulevaisuudessa se syy, joka pakottaa yhteiskunnat luopumaan eläintuotannosta. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti vain eläintuotannon ongelma, kuten kirjassa annetaan ymmärtää ehkä aiheen pitämiseksi kompaktina. Antibiootteja käytetään myös muun muassa omenoiden ja päärynöiden bakteeri-infektioiden torjuntaan. Toki käyttö on huomattavasti pienimuotoisempaa eläintuotantoon verrattuna.
Eläintenpidon etiikkaa käsittelevästä osiosta suuri osa käsittelee eläintilojen, kuljetusten ja teurastamoiden valvontaa ja sen puutteita. Yllättävä tieto on muun muassa se, että broileritiloille on tehty järjestelmällisesti tarkastuksia vasta parin viime vuoden ajan. Kirja antaa tehotuotantotilojen toiminnasta melko lohduttoman kuvan ja nostaa – vegaaninäkökulmasta ehkä aiheettakin – pientilojen toimintaa kunniaan.
Vegaanille on ikävä kyllä yleissivistävää päästä kirjan mukana vierailulle vaikkapa porotilalle. Porojen kasvatus kun on Pohjois-Suomessa kulttuurisesti merkittävä elämäntapa, mutta suurimmalle osalle suomalaisista lähes tuntematon maailma.
Kirjan viimeisessä osiossa etsitään lihan tehotuotannolle vaihtoehtoja, ja esitellään pikaisesti vegaaniset proteiinituotteet. Myös hyönteissyönnin ja kalastuksen etuja ja haittoja pyöritellään.
Tiedon ja ideologian välinen suhde on kirjassa tasapainossa, kun ottaa huomioon, ettei laajalle yleisölle tarkoitettua kirjaa voi kirjoittaa ainoastaan yhdestä näkökulmista.
Taru Anttonen ja Jukka Vornanen: Lihansyöjien maa. Miksi suomalaisten ruokavalion on muututtava. Into, 2016.
