Susiretkellä Andalusiassa
Härkätaisteluja, liharuokaa ja massaturismia – vai sittenkin taide- ja kulttuurihistorian mekka, luontomatkailun paratiisi ja maailman parasta kasvisruokaa? Andalusia sulatti skeptisen vegaanituristin sydämen.
Elämä toi odottamatta eteen matkan Espanjan Aurinkorannikolle. Määränpää herätti etukäteen lähinnä ankeita ennakkoluuloja. Täyteen rakennettuja rantoja, eläinsuojeluongelmia ja halpaa alkoholia yhdistettynä suureen määrään pohjoiseurooppalaisia maahanmuuttajia... ei ehkä ihan sitä, minkä perässä ekologinen reissujalanjälkeni normaalisti venyy.
Lähdin kuitenkin matkaan avoimin aistein. Viisi päivää myöhemmin olikin jo helpompi ymmärtää, mikä turistimassoja (ja suomalaiseläkeläisiä) vetää Andalusiaan.
Ihanaa ruokaa
Arabien ja berberien hallitsema Al-Andalus oli keskiajalla Euroopan johtava korkeakulttuuri. Jäljet näkyvät Etelä-Espanjassa edelleen: paikannimissä, toinen toistaan upeammissa maurilinnoituksissa, ravintoloiden ruokalistoissa, toimivissa hamam-kylpylöissä, sangriaa maustavissa appelsiineissa ja paellan riisissä, jonka arabit toivat Espanjaan – ja jopa espanjalaisten tolkuttomassa kinkunhimossa, joka väitetysti sai alkunsa keskiaikaisten kristittyjen pyrkiessä erottautumaan islamilaisista ja juutalaisista maanmiehistään. Maurivallan kukistuttua jälkimmäiset sitten karkoitettiinkin Lähi-itään.
Andalusialainen keittiö oli entuudestaan minulle lähes tuntematon – lukuunottamatta Espanjan hurjia lihansyöntitilastoja – joten laitoin googlen töihin. Ja voi hyvä tavaton, kuinka pitkän listan kasvisravintoloita Happy Cow läväytti esiin jo pelkästään Málagan–Fuengirolan alueella! Yllättäen matkasta sukeutuikin melkoinen ruokaeuforia, ja vajaassa viikossa ehdittiin kokeilla vain murto-osa kaikista tarjolla olevista kiinnostavista paikoista.
Välimerellisessä ruoassa on parhaimmillaan kaikki: rikasta ja rehellistä kasviksiin perustuvaa ruokaa vailla joutavaa proteiinihössötystä, tuoreet raaka-aineet, loputtomasti värejä, yrttejä, aikaa, historiaa, oliiviöljyä ja kunnollista vaaleaa leipää kuin vuorenrinteeseen hellästi nojailevia pumpulipilviä... Ja ne Andalusian kevättä ihanasti koristavat mantelipuut!
Vahingossa vegaanista
Yksi reissun ruokahelmistä oli ajo blanco, kylmä, soseutettu manteli-valkosipulikeitto, jonka juuret juontavat maurivallan aikaiseen arabialaiseen keittiöön. Tien päällä on yleensäkin mukavinta nautiskella kulloisessakin paikassa tyypillisiä, usein ”vahingossa vegaanisia” herkkuja. Onhan Andalusiasta peräisin myös toinen kylmä ja vegaaninen herkkukeitto, gazpacho.
Kasvisravintoloiden määrä ja laatu oli niin huima, että muiden ravintoloiden testailuun ei yhtä poikkeusta lukuunottamatta jäänyt aikaa. Satunnaisessa turistiravintolassa syöty pasta oli kasvispaikkojen luomien odotusten jälkeen aika heikko esitys, mutta aamukahvin kanssa sentään sai jokaisesta peruskahvilasta herkullista pan con tomatea, grillattua leipää, jonka pintaan ripsotellaan öljyä ja lusikoidaan kypsää muussattua tomaattia peitoksi. Aamupalaminimalistin unelma!
Mustan kahvin juojana en tullut tiedustelleeksi kahviloiden kasvimaitotarjontaa, mutta ruokakaupoista sai paikallista mantelimaitoa, soijatuotteiden ohella. Lisäksi hyvin varusteltuja luomumarketteja näkyi olevan myös pienemmissä kaupungeissa.
Loputtomien hiekkarantojen varjopuoli
Kun ruokaa koskevat epäilykset oli selätetty rytinällä, oli aika tutkailla Aurinkorannikon muuta antia. Luomurantojen rakastajalle mammuttimaisten hotellirivistöjen loputon ketju on kieltämättä rujo näky. Toki kilometrien mittaisella hiekalla on ihanaa vaellella paljain jaloin ranta-aaltojen hyväillessä nilkkoja ja kauan kaivatun kevätauringon paijatessa päätä.
Ymmärrän hyvin, miksi me turistit kaipaamme näille rannoille ja miksi meidän kaipuullamme tehdään bisnestä. Mutta ekosysteemeinä nämä rannat ovat lähestulkoon kuolleita: täällä eivät muni kilpikonnat eivätkä pesi linnut, eikä täällä enää lekottele äärimmäisen uhanalainen Välimeren munkkihylje, joka pohjoiseurooppalaista ihmisturistiakin kipeämmin tarvitsisi rauhallisia aurinkorantoja turvaamaan D-vitamiinin saantinsa.
Onneksi pian rannan takaa alkavat vuoret. Andalusian pinta-alasta runsas 30 prosenttia on suojeltu (Suomen vastaava luku on alle 10, Euroopan keskiarvo on 20 prosenttia), ja se totisesti näkyy. Kun bussi kipuaa ulos rantakaupungista, ympärillä aukeaa häkellyttävä vihreys – silmänkantamattomiin metsää, rotkoja, huippuja, tilaa, kauneutta. Tätä voisi luulla paratiisiksi.
Jotain olennaista täältä kuitenkin puuttuu. Sen jonkun kohdatakseen on suunnattava Andalusian sydämeen Antequeraan, jonka kupeessa sijaitee Lobo Park, susien tutkimukseen ja susitietouden välittämiseen keskittyvä eläinten turvakoti.
Susien teillä
Francon fasistisessa Espanjassa 1950- ja 1960-luvuilla susi pyrittiin määrätietoisesti tappamaan sukupuuttoon. Iberiansusi, tavallisen harmaasuden paikallinen alalaji, selvisi fasistien vainosta vain Luoteis-Espanjassa, josta käsin sen kanta on hiljalleen elpynyt. Susia arvellaan elävän maassa noin 2 000, eli kymmenkertainen määrä Suomeen nähden. Iberiansusi on uhanalainen muttei vieläkään kokonaan rauhoitettu. Metsästäjät ja salametsästäjät ovat suuri ongelma myös Espanjassa, mutta kaupungistuminen on parantanut suden selviämismahdollisuuksia.
Andalusiassa susia on tiettävästi kuitenkin vain aitojen sisällä. Lobo Parkin alueella elää kolme susiperhettä ja muutama lapseton pari. Tilaa on yhteensä 40 hehtaaria jaettuna susiperheiden sekä muutaman muunlajisen eläinryhmän kesken (pari lemmikiksi kasvanutta mutta hylättyä ”minisikaa” ja kettua sekä kanoja, vuohia, riikinkukkopari, hevonen ja iäkäs muuli). Eläintarhoihin verrattuna tilaa on siis reippaasti, ja sudet elävät metsäisissä tarhoissaan mahdollisimman pitkälti villin suden elämää.
Aidattujen eläinten näkeminen jättää kuitenkin ristiriitaisen olon, samoin kuin tieto, että sudet eivät pääse metsästämään itse, sillä Espanjan laki kieltää elävien eläinten käyttämisen tarhattujen petojen ravintona – päinvastainen tieto olisi kyllä ollut sitäkin vaikeampi niellä. Lobo Park ei myöskään ole Tuulispään tyyppinen eläinoikeuskeskus (niitäkin Espanjassa on), vaan susitoiminnan ohella lapsiperheitä houkutellaan paikalle perinteisemmän kotieläinpihan hengessä.
Suden kohtaaminen kasvoista kasvoihin oli minulle elämänpituisen unelman täyttymys. Läheltä nähtynä vain vahvistui vaikutelma, että susi on niin monella tavalla ihmisen peili – silminnähden älykäs, maailmasta kiinnostunut ja itsellinen mutta perheeseensä kiintynyt eläin; kuin parempi versio meistä. Sutta silmiin katsoessa kokee hyvin voimakkaasti myös itse nähdyksi tulemisen tunteen: kokonaan toisenlainen, kuitenkin ehkä kuviteltavissa oleva näkökulma tähän meidän yhteiseen maailmaamme tuossa katsoo minua ja tekee näkemästään johtopäätöksiä, vailla vaatimuksia, riippuvaisuudentunteita tai mielistelyä. Omana itsenään.
Susivihan yhteinen nimittäjä
Lobo Parkin informatiivinen susikierros innosti pohtimaan sitä, kuinka suuri vaikutus veganismilla on muidenkin eläinten elämään, ei siis ainoastaan niihin, jotka vegaanisten valintojen seurauksena jäävät päätymättä pihveiksi, kengiksi ja maitohanoiksi.
Vaikka sudella yleisesti ottaen menee Etelä-Euroopassa paremmin kuin pohjoisessa, myös Välimeren maissa sen suurin uhka ovat ihmisten asenteet. Etelässä näihin asenteisiin vaikuttavat erityisesti lammas- ja vuohitaloudelle koituvat tappiot; Suomessa taas susivihaa lietsovat kaikkein aktiivisimmin ne, jotka lähettävät koiransa riistan perässä yksin metsään tai uskovat, että ihmisellä on suteen nähden jokin mystinen etuoikeus tappaa muita eläimiä. Yhteinen nimittäjä on ihmisen tapa syödä ja kuluttaa eläinperäisiä tuotteita.
On suuri oivallus tajuta, miten kiinteästi ja konkreettisesti villieläinten – esimerkiksi juuri suden – ahdinko kytkeytyy ihmisen ruokavalioon ja elämäntapoihin. Ja miten helposti ahdingon tuottamisesta voi tältä osin kieltäytyä.
Alkuhärkää sarvista
Vaikka susilla on vuoristoisessa Espanjassa merkittävästi paremmat oltavat kuin tämän hetken Suomessa, eivät ne sielläkään välty ihmisen vainolta ja raa'alta väkivallalta, päinvastoin. Lobo Parkin tarjoama asennekasvatus tulee siis todella tarpeeseen, ja iloisena kuuntelinkin, kuinka kierrokselle osallistunut juniorikansalainen vannotti vanhempiaan panemaan metsästäjät tilille teoistaan.
Itse Andalusiassa on spektaakkelimaisen väkivallan uhrina totuttu kuitenkin näkemään härkä suden sijaan. Härkätaistelun puolestapuhujat mielellään ulottavat perinteen antiikin härkäkultteihin, tai jopa Välimeren itäpään pronssikauden korkeakulttuureihin asti. Todellisuudessa nykymuotoinen härkätaistelu kehitettiin Andalusiassa 1700-luvulla. Yksi maan vanhimmista härkätaisteluareenoista sijaitsee kuvauksellisessa Rondan kaupungissa.
Rakennuksina härkätaisteluareenat ovat hämmentävän kauniita. On oikeasti vaikeaa ymmärtää sitä julmuutta, jota näiden esteettisten rinkuloiden sisällä harjoitetaan. Mikä saa päällisin puolin normaalin näköisen ihmisen istahtamaan lehterille? Usein mietin, että fiksuille espanjalaisille härkätaistelu lienee samantyyppinen häpeän aihe kuin kettutarhaus on suomalaisille. Kummassakin maassa ihmisten enemmistö silti hiljaisuudellaan toistaiseksi mahdollistaa väkivallan jatkumisen.
Härkätaistelu on kuitenkin, onneksi, kuoleva perinne ja heikkenevä bisnes, ja se jäänee lopulta vain yhdeksi groteskiksi mutta lyhyeksi jaksoksi ihmisen ja naudan yhteisessä historiassa. Se sitten puolestaan onkin pitkä, vähintään yhtä pitkä kuin on ihmisen ja taiteen yhteinen historia.
Onko vastaus taiteessa?
Nykyisen Espanjan alueelle on siunaantunut iso osa Euroopan vanhinta ihmistekoista taidetta, ja myös Andalusiassa on lukuisia luolia, jotka kivikautinen ihmiskäsi on koristellut maalauksin. Esimerkiksi juuri Rondasta pääsee junalla Benaojánin pittoreskiin kylään, josta kävelykuntoinen patikoi Sierra de Grazaleman kansallispuiston varsin upeissa maisemissa noin tunnin verran laaksoa etelään, Cueva de la Piletan luolan suulle.
Luola haltioittaa kokijansa härkineen, hevosineen, kaloineen ja muine yli 20 000 vuotta sitten maalattuine eläinhahmoineen, mutta kokemusta ei ole maalausten suojelun vuoksi lupa taltioida kameralla. Sisäänpääsy kannattaa varata opastusta hoitavalta maanomistajalta hyvissä ajoin etukäteen.
Miksi ihminen aloitti maalaamisen toisista eläimistä? Mikä lajienvälisessä suhteessa sai aikaan taiteen synnyn? Kuinka paljon naudan myöhempi kesyttämisen ja alistamisen historia, kaikkina näinä vuosituhansina suhdettamme värittänyt yksisuuntainen väkivalta, on vaikuttanut tulkintoihimme siitä, mitä muinaisissa härkäkuvissa tapahtuu? Voisimmeko katsoa näitä kuvia toisin, palata eläinsuhteemme juurille ja yrittää lähteä sieltä tällä kertaa meille kaikille parempaan suuntaan?
Havahdun mietteistäni taas Fuengirolassa, eriskummallisessa ja ihastuttavassa kasvisravintolassa nimeltä Mezze. Paikan isäntä, matadorin näköinen mies joka ilmeisesti myös kokkaa tarjoilemisen lomassa, ei paljon puhu mutta hymyilee kainosti kantaessaan luomuksensa pöytään.
Jotakin kovin symbolista siinä on, että syödessäni elämäni ehkä parasta ateriaa (äidin keittiötä ei nyt lasketa!) tuijotan samalla kadun toisella puolella sijaitsevaa härkätaisteluareenaa, jonka julkisivun liiketilat ammottavat tyhjyyttään.
Jonakin päivänä näistä väkivallan temppeleistä myös sisukset vapautuvat ihmisen arvolle ominaiseen käyttöön. Mikäs siellä on silloin istuessa ystävien ja sangria-kannun kanssa vaikka flamencoa, teatteria, jalkapalloa, Picassoa, Lorcaa tai uskomattoman hyvää ruokaa nauttimassa. Andalusialla riittäisi, mistä ammentaa.
