Mitä opin veganismista Helsingin Sanomien kommenttiosiosta

"Kuolisitpa." Näin kommentoi marraskuussa 2017 anonyymi kirjoittaja Chocochili-bloggaaja Elina Innasen kirjoitusta. Innanen oli avannut henkilökohtaisen tarinansa siitä, miksi alkoi vegaaniksi. Mittasuhteensa kadottanut kommentti sai minut palaamaan omaan pyrähdykseeni median valokeilassa.

Viime keväänä minua haastateltiin Helsingin Sanomiin. Jutussa käytiin läpi matkaani vegaaniksi ja kuvailtiin nykytilannettani vegaanilapsen vanhempana.

Artikkelin ilmestyttyä selasin uteliaana lehden nettiversion kommenttiosiota. Maailma on alkanut hiljalleen avautua veganismille, mutta mitä siitä sanovat kommenttipalstojen ikuiset oikeassa olijat?

“Muutama vuosi sitten Ranskassa vegaanivanhemmat osoittivat pienelle lapselleen vegaanirakkautta siinä määrin, että joutuivat lakitupaan lapsensa kuoliaaksi näännyttämisestä. Toivotaan ettei Mustajokien ihmiskoe pääty yhtä surullisesti.”

Aha. Kommentit luettuani tunsin pettymystä. Kannanotot olivat paria lukuun ottamatta ennalta arvattavia: kuin ne olisi koodattu suoraan itse lehtijutun tekstiin. Useammasta kommentista pystyi päättelemään, että juttua ei ollut ehditty lukea kokonaan, ennen kuin kommentointirefleksi aktivoitui.

"Uskon, että mitä enemmän bloggaaja kertoo itsestään, sitä enemmän törkyä tulee", sanoo Elina Innanen Helsingin Sanomien törkypostia käsittelevässä haastattelussa.

Ehkä annoin itsestäni liikaa omassa haastattelussani tekemällä tietoisen tunnustuksen: perheeseeni kuuluu kaksi kissaa, joille tarjoilen lihaa – ja onhan se lemmikinpito ylipäätään vegaanin näkökulmasta ongelmallista. Yritykseni osoittaa omat heikkouteni täydellisen vegaanin sädekehän kiillottamisen sijaan osoittautui kommenttien perusteella bensan heittämiseksi liekkeihin. Epätäydellisyyden esiintuominen ei ole minkään arvoista, kun vastassa on aukottoman analyyttisten ajatusketjujen villi länsi.

En odottanut, että nimimerkkien takaa huutelu synnyttäisi hedelmällistä keskustelua veganismista, mutta toivoin pääseväni kurkistamaan ihmisyyden pimeälle puolelle. Mitä aiheesta halutaan sanoa silloin, kun ollaan kaikkien edessä mutta turvallisesti piilossa? Halusin uskoa, että voisin kommentteja tarkastelemalla oppia jotakin veganismista ja sen edistämisestä.

Lähes kaikki kommentit polveilivat ennestään tuttujen, hatarien teemojen ympärillä. Maailmassa on paljon isompiakin ongelmia. Liha on terveyden kannalta välttämätöntä. Veganismi on lahkolaisuuteen verrattavaa ääriajattelua, tuputtamista ja syyllistämistä. Sitä paitsi kasvitkin kärsivät.

Enkö todellakaan saanut tästä mitään uutta irti? Luin kommentit vielä kerran jotain punaista lankaa etsien.

" -- Onkohan Hesarinkaan aivan pakko nähdä maailman pelastaja joka ikisessä muodikkaassa mustajoessa?”

Tässä vaiheessa heräsin: veganismi on trendikästä ja sekös siinä ärsyttää! Oikeasti marginaalisesta ilmiöstä ei jaksettaisi tällä intensiteetillä pauhata keskustelupalstoilla. Veganismi todella on murtautunut ulos marginaalista ja nekin, jotka ovat aiemmin olleet turvassa eläintuotteiden kulutuksen pohdinnalta, altistetaan nyt ajattelemaan asioita uudelta kannalta.

Useammassa kommentissa paheksuttiinkin ylipäätään siitä, että minua oli haastateltu vegaaniaiheesta näinkin laajalevikkiseen lehteen.

“Tällainen sanomalehtijuttu on taas aktivoimassa muita hörhömielisiä matkimaan ja lisäämään ravintotuotantoketjulle ilkivaltatapahtumia ja kasvattamaan aliravittuja jälkeläisiä turhine tauteineen

Sääli. Mikä on toimittajan vastuu seurauksista, “

“Pitääkö tietämättömyyttään levitellä ihan kaiken kansan ihmeteltäväksi.”

“Sitä vaan joutuu taas ihmettelemään, että miksi marginaaliryhmiin kuuluvien fanaatikkojen elämäntavasta yritetään väen väkisin tehdä valtavirtaa.”

En ole tainnut vielä ihan sisäistää veganismin leviämistä, vaikka se on tapahtunut silmieni alla. Keski-ikäiset lappavat nyhtökauraa pakettitolkulla ostoskärryihin Prisman hyllyllä. Lihansyönnillä aiemmin hekumoinut kaveripariskunta ryhtyy yllättäen vegaaneiksi koko perheen voimin. 13-vuotias sukulaistyttö seuraa vegaani-vlogeja ja kun kavereita tulee kylään, hän pyytää äitiään leipomaan jotain vegaanista. Lapseni päiväkodissa hoitajat pahoittelevat, jos vegaanilapsen leivän päälle ei aamupalalla löytynyt levitteen lisäksi kuin kurkkua.

Mitä vielä uskaltaa toivoa?

Toivon veganismin trendikkyyden auran hiipumista: veganismin arkipäiväistymistä. Toivon, että veganismista tulee niin tylsää, että kenellekään ei tule mieleen toivoa kuolemaa vegaaniksi ryhtyneelle – tai kommentoida ilkeästi juttua, jossa äiti ja lapsi ovat vegaaneja.